Kirjoitin aamulla jutun ikiaikaisesta keväästä, ts. tähän vuodenaikaan liittyvistä perinteistä eri kulttuureissa. Irlantilaiseen neoliittiseen kivikalenteriin liittyvä osuus jutussa oli muistilapsus ja poistin jutun.

Vuosia sitten kävin Irlannissa Newgrangessa, jossa kiviladelman sisään oli rakennettu käytävä. Auringonsäde kulki sitä pitkin tiettynä hetkenä vuodesta ja osui merkittyyn paikkaan seinämässä. Muistelin, että päivä olisi ollut kevätpäiväntasaus, mutta kysymyksessä olikin talvipäiväntasaus. Näin ihmisen muisti toimii, taivuttaa tosiasiat tukemaan omia ajatuksia. Väitteeni oli nimittäin, että tämä aika vuodesta, jolloin käännytään kevääseen, luonto herää elämään ja talvi kokee kuoleman, on ollut ihmisille tärkeä aina. Itse asiassa pidän väitteestä kiinni, vaikkakin ilman neoliittisia todisteita : ).

Kevään ajan olen nauttinut Hanna-Riitta Toivanen-Kolan ikonitaiteen luennoista. Paitsi luennoijan huikea asiantuntemus, minua ovat ihastuttaneet pienet yksityiskohdat, jotka ovat leväyttäneet auki laajoja näkymiä maailmankulttuuriin.

Yksi esimerkki tästä ajasta vuotta. Varhaiskristityt joutuivat valtaapitävien pelossa verhoamaan sanomaansa erilaisiin viitteellisiin symboleihin. Kuvattiin Orfeus, joka oli käynyt Manalassa ja voittanut kuoleman, mutta kristityt tiesivät kuvaa katsoessaan, ketä oikeasti oli tarkoitus muistaa. Kun minun näkökulmani asiaan on agnostikon, kuvista ja myyteistä kiinnostuneen, niin näen heti muihinkin kulttuureihin ulottuvan jatkumon. Ja sen, miten kuolema on väkevin mysteereistä.

Yksi syy, miksi päätin kuitenkin palauttaa jutun näillä selityksillä on tämä kuva:

Kerran pääsiäisen alla lähdin kävelemään luostarin takana leviävälle kukkivalle vuoristokedolle ja tulin pienelle kappelille, joka liittyi luostarin ihmeitätekevän jumalanäiti-ikonin löytötarinaan. Kukkivan päärynäpuun latvus muodosti kappelin ylle hohtavan kehän. Näystä ei voinut olla vaikuttumatta ja tunne palaa, kun katson kuvaa.