Kalasataman tukkutoriyrittäjät ovat saaneet torjutuksi kivenmurskaamon sijoittamisen keskelle aluetta, jossa tukkutorin ja monen muun yrityksen lisäksi on koko ajan enemmän asuntoja. Kivipöly pelottaa ja tuskinpa turhaan. Onnittelut yrittäjille ja ihmettelyt siitä, että kivenmurskaamon kaltaisia yrityksiä pyritään tunkemaan keskelle kaupunkialuetta!
Kaupungin edustaja on pettynyt, olisi halunnut koteloida murskauksen ja käyttää vettä kivipölyn sitomiseen ja sanailee mm. näin: Haitat olisivat pienemmät kuin kevätpölyn aiheuttamat.
 
Tuntuu etäisesti tutulta. Etäisesti - tästä taitaa olla yli 40 vuotta:

Toimitukseen soitti mies Länsi-Pasilan omakotitalokaupunginosasta. Siellä toimi kivenmurskaamo, jonka kivipölyä levisi koko kaupunginosan alueelle, lumikin oli aina mustaa. Asiasta oli oltu yhteydessä kaupungin terveysvirastoon, ilmanlaatu oli tutkittu ja kivenmurskaamolle oli annettu määräykset tehdä kaksi ilmanpuhtautta edistävää toimenpidettä. Toinen oli sadettajat sitomaan pölyä, toista en enää muista. Kivenmurskaamo oli hankkinut vain sadettajat eli ilmeisesti ottanut käyttöön halvemman ratkaisun. Pöly lensi edelleenkin, mutta asiaan ei puututtu.

Sovin tapaamisesta miehen kanssa, kävin paikan päällä ja näin omin silmin, miten likaista lumi oli. Kaupunginosassa asui lapsia, siellä oli myös päiväkoti. Mitä pöly tekisi lastenkin keuhkoille, mies sanoi.
Palasin toimitukseen, kirjoitin senastiset vaiheet ylös  ja soitin kaupungin terveysvirastoon. Ajattelin tehdä puhelinhaastattelun aiheesta. Asia ei ollutkaan ihan niin yksinkertainen. Puhelimeen vastannut työterveysinsinööri lupasi palata asiaan jonkin ajan kuluttua. Palasikin ja kertoi, että viraston päällikkö kutsui minut seuraavana päivänä keskustelemaan aiheesta.

Että oikein päällikkö, no, minulle tietysti sopi, mutta toimitussihteeri nurisi. Vaikka hänen tehtäviinsä olisi kuulunut mm. toimitusharjoittelijan opastaminen hyville lehtimiestavoille kuten molempien osapuolien kuulemiseen, hän oli sitä mieltä, että minun olisi pitänyt antaa juttu hänelle jo tässä vaiheessa, kaupungin herrat yrittivät vain vesittää asiaa. Olin tosiaan käyttänyt juttuun melkein koko työpäivän ja jutuista oli kai puutetta.  Mutta eei -  miten minä olisin kehdannut mennä virastoon seuraavana päivänä!
Opin sinä päivänä siis, miten harjoittelijankin joskus oli pakko olla eri mieltä esimiehen kanssa.

Virasto sijaitsi Krunikassa. Päälliköllä oli korkea vanhanaikainen huone, jonka jakoi kaksoisovi. Se oli nyt auki. Takaosassa istuivat pöytiensä ääressä päällikkö sekä työterveysinsinööri. Minut istutettiin etuosaan odottamaan, sillä päällikkö puhui puhelimeen.
Kohta sisään astui isokokoinen mies, joka esittäytyi minulle tohtori X:ksi.
- Ahaa, oletteko te se lääkäri, joka johti näitä ilmanpuhtausselvityksiä? kysyin. Mies vastasi lyhyesti, että "en". Sitten hän jatkoi vähän ajan päästä:
-  Maantietkin pölyävät mahdottomasti kesäaikaan, mutta on se kummallista, että niitten terveysriskeistä ei puhuta mitään. Mutta tästä puhutaan.
Hämmästyin kovasti.
- Oletteko te lääkäri koulutukseltanne? minulta pääsi.
Työterveysinsinöörin pöydän takaa kuului omituinen ääni, jonka olisi voinut tulkita yritykseksi naamioida naurunpyrskähdys yskänpuuskaksi.
- Ei, minä olen vain matematiikan tohtori, selvensi mies.

Kun sitten keskustelu alkoi, kävi ilmi, että mies omisti murskaamon.
Keskustelu sujui hyvin.  Päällikkö ja omistaja keskustelivat hillityin äänensävyin, minä pääasiassa vain kääntelin päätäni toisesta toiseen kuin tenniskatsomossa. Päällikkö kertasi kaupungin toimet ja vaatimukset. Omistaja kertoi, että juuri siksi murskaamolle olikin hankittu sadettimet, jotka poistivat suuren osan pölystä. Minäkin pääsin vihdoin sanomaan jotakin.
- Mutta oliko se ainoa vaatimus? minä kysyin päälliköltä. Ei ollut, oli myös se toinen. Me katsoimme yhdessä murskaamon omistajaan.
- Lupaatteko te nyt hankkia myös sen? kysyi päällikkö. Mies lupasi. Ensin talvena lumi olisi puhdasta.

Minä menin toimitukseen ja kirjoitin vähemmän räyhäkkään jutun kuin toimitussihteeri olisi ehkä toivonut.
Mutta tunsin parantaneeni maailmaa ja saaneeni sulan symboliseen toimitusharjoittelijan lippaani - lippojahan lehtiväellä aina vanhoissa filmeissä on päässään.

Makuuhuoneeni seinällä on Hugo Hirvikallion vesivärityö muistuttamassa, miltä Länsi-Pasilassa näytti ennen vanhaan: