Näin painajaisen, jonka oli vain hiukan vinoutunut kuvaus julkisen liikenteen armoilla syrjäkylillä olevan ihmisen normaalista elämästä. Olin bussissa matkalla jotenkin vahingossa ja minulla oli mukana käsittämätön määrä matkatavaraa, tietokonereppua, kassia ja pussia, jotka kaikki vähä vähältä hävisivät.
Mökille
jääneelle tyttärelle ja tyttärentyttärelle piti silti saada tieto siitä, mihin olin yön aikana kadonnut. Olin lopulta päätynyt monitoimitaloon. Siellä ajelehti tietokoneita, jotka eivät auenneet ja vanhoja matkapuhelimia muistuttavia laitteita, joista tiesin, että ne olivat induktiopuhelimia. Kuljin ympäriini ja kyselin epätoivoisesti kaikilta tapaamiltani ihmisiltä, osaisivatko he käyttää induktiopuhelimia. Eivät osanneet hekään.

Aamulla piti googlata induktio-sanan eri merkityksillä. Ymmärsin, että induktiopuhelin on syvällinen freudilainen, filosofis-fysikaalinen keksintö. Se voisi olla juuri se analyytikkojen kaipaama uutuuspuhelin, joka pelastaisi Nokian brändin ja pörssikurssin: puhelin joka ei ainoastaan käytä kokonaan uutta tekniikkaa, vaan auttaa myös puhujaa päättelemään, mistä pohjimmiltaan puhutaan. Nostaisi ihmissuhteet yleismaailmallisesti aivan uudelle tasolle.

Patentoin sen heti kun saan valmiiksi töisen keksintöni, Sofiassa nähdyn traakinäyttelyn inspiroiman pyöräilykypärän. Kukaan ei sen jälkeen enää voi ruikuttaa, ettei käytä kypärää, koska ne ovat kaikki tylsiä ja epänaisellisia. Jotain tältä pohjalta: