Jos katoaisin, etsintäilmoitukseen voitaisin ilman muuta laittaa: kadonnut oli pukeutunut mustiin pitkiin housuihin. Käytän lähes aina mustia pitkiä housuja, farkkuja, samettifarkkuja, suoria housuja; juhlissa vähän ohuempia. Kesähelteillä tosin jotain muutakin.
Alitajuntani haluaa ehkä viestiä jotain moniselitteistä, mutta ainakin käytäntö helpottaa kovasti "mitä päälleni laittaisin" -ongelmaa". Puolet on jo ratkaistu, laitan mustat housut. 

Sudaniin minun ei kannattaisi kadota. Luin äskettäin sudanilaisen toimittajan Lubna Ahmad Al-Husseinin kirjan 40 raipaniskua. 40 raipaniskua on vakiorangaistus naiselle, joka pukeutuu housuihin. Housujen käyttöä pidetään epäsiveellisenä. Naiset tunkeutuvat niissä röyhkeästi miesten reviirille. Housut viestivät pelottavasta emansipaatiosta.
Sudan on kirjan mukaan muutenkin naisen kannalta painajaismainen paikka, joten yritän välttää katoamasta ainakaan maan pohjoiseen muslimipuoliskoon.

Sudanilaisnaisen perinteinen asu thawb ei vielä riitä tekemään housuista siveitä ja sopivia, vaikka se on pitkä kangas, joka kiedotaan peittämään melkein koko ihmisen, tähän tapaan:

Näiden thawbien omistaja Auatif, toinen vasemmalta, halusi toimittajaksi - eli siis Lubna Ahmad Al-Husseinin kollegaksi. Mitenhän mahtoi käydä?
o 

Omassa sisällissodassamme  housujen käyttö takasi punaiselle naiselle kovemman tuomion. Hennalan vankileirissä naiset etsivät toisilleen hameita, sillä housut tiesivät teloitusta, hameella saattoi päästä vankilarangaistuksella.

Joskus 60-luvullakaan housut eivät työpaikoilla olleet naisille ihan ongelmaton vaatekappale. Yhdessä työpaikassani housujen käyttö oli kielletty toimistopuolen naisilta. Se oli vanhemman naispuolisen konttoripäällikön tapa osoittaa valtaansa nuorille alaisilleen. Hänen mielestään housut olivat urheiluasu.
Siitä näytään kiisteltävän edelleenkin, sopiiko housupuku Linnanjuhliin. En osaa sanoa, miten paljon siinä on kaikuja emansipaation paheksunnasta.

Itäeurooppalaista pukeutumiskoodia

Joku rovastiksi tituleerattu moskovalainen kirkonmies on käytänyt sydämistyneen puheenvuoron pukeutumisesta. Pääasiassa hän paheksui naisten kovin niukkaa vaatetusta, mikä tietysti vähän kuuluukin vanhemman kirkonmiehen toimenkuvaan. Mutta hän kieltäisi kaduilta myös  miesten "urheiluhousut". Tämä hämmästyttäisi tuulipukukansan edustajaa, ellei tuntisi vanhempien itäeurooppalaisten aika muodollista pukeutumiskoodia.

Sain myös omakohtaista kokemusta, kun jokunen vuosi sitten kävin Sofiassa ja tapasin vuosikymmententakaisen ystävättären.
Hän kopisteli korkeilla koroilla asuntooni - 5. krs, ei hissiä. Kun ovi avautui, näin edessäni tyylikkään daamin, jonka näyttävästi meikattuja kasvoja kehysti iso vaalennettu kiharapilvi. Jakkupuvun alla oli koristeellinen pitsipusero. Komea vaaleanpunainen kukkakimppu ojennettiin henkilölle, joka otti sen vastaan sukkasillaan, farkuissa ja trikoopuserossa, polkkatukka luonnonvärisenä ja ainoana meikkinään ripsiväri. Kumpikin ilmeisesti yritti parhaansa mukaan peitellä hämmästystään.
Kun myöhemmin kävimme teatterissa ja minulla oli suorat housut ja blazeri - mustat, tietysti - ystävätär yritti hienotunteisesti kierrellen ehdotella, että laittaisin sen asun päälleni, kun menin tapaamaan miespuolista tuttavaa paikallisessa kahvilassa.  En noudattunut neuvoa ja miespuolinen tuttavakin saapui paikalle ns. vapaa-ajan asussa - mutta hän olikin tehnyt työuransa pääosin Länsi-Euroopassa.

Ystävätär paheksui myös sikäläistä nykykatukuvaa. Ihmiset olivat ryhtyneet pukeutumaan ihan miten halusivat, ennen sentään kaikki pukeutuivat hyvin. Eikö ollut hyvä, kun ihmiset voivat pukeutua "miten halusivat" eikä ollut tarvetta mihinkään univormumaiseen yhteispukeutumiseen, kysyin. Se näytti hämmentävän ystävätärtä.
Tänä keväänä on suunnitelmissa taas tavata hänet - edelleen mustat farkut jalassa, minähän olen minä joka paikassa. Jos ihmisen identiteetti ei maan vaihdossa muutu, miksei käyttäisi sitä vaatepartta, jonka tuntee omimmakseen.

Näin varmaan ajattelevat myös hijabia Suomessa käyttävät musliminaiset - tai ainakin heidän miehensä.