En kulkenut tallattuja polkuja Kirjamessuilla - jos ilmaisua sellaisesta tungoksesta voi käyttää. En siis käynyt juurikaan niiden kirjojen esittelytilaisuuksissa, joita tullaan näkemään Finlandia-listalla (paitsi yhtä lahjaksi ostettua). Tai ehkä Tieto-Finlandia-listalla nähdään, sillä kävin kuuntelemassa Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriaa - osa kuulijoista ei mahtunut saliin - Supon historiaa ja Demos-hautomon Mokan ja Neuvosen Olimme kuluttajia -kirjan esittelyä. Ja kolmen taidekirjan.

Aloitin torstaiaamuna kuuntelemalla taidekeskustelua, jossa ei ollut hirveästi väkeä. Panin merkille nuoren sympaattisenoloisen pariskunnan, miehellä musta tukka, naisella punainen. Heillä taisi olla kirjojen suhteen vähän sama maku kuin minulla, sillä näin heidät jatkossa vähän jokaisessa tilaisuudessa, jossa kävin - taidekirjojen esittelyn lisäksi jopa samoissa kaunokirjallisissakin jutuissa ja noissa yhteiskunnallisissa. Myös Supo-historiikin esittelyssä.
Panivatkohan he merkille minut? Ja ajattelivat, että Supon sisäisiä uhkia selvittävään osastoon on hankittu harmittomilta vaikuttaviksi täti-ihmisiksi naamioituneita agentteja?

Kotimaisesta kertomakirjallisuudesta huomasin valikoineeni kirjaesittelyjä, joissa yhdistävä tekijä oli Pietari: Zinaida Lindenin, Raili Mikkasen ja Johanna Hulkon. Kiehtovaa kaupunkia tarkkailee mielellään myös täältä rajan takaa ja kirjojen läpi.
Pietarilaisella museolla oli ständi ja sieltä ostin muutaman kortin. En tainnut kertoa, miten tuskallista oli kesällä Pietarista yrittää löytää jokin kaupunkia kuvaava postikortti. Ei kuitenkaan yhtä tuskallista kuin postimerkkien löytäminen. Tästä pöydästä ostin muutaman kortin, mm. sellaisen, jossa esiteltiin postimerkkikieli. Voin siis nyt ilmaista kahdelle kirjekaverilleni postimerkkien asennoillakin viestejä.

Hauska juttu: feministien kirjamieltymyksiä esitelleellä foorumilla esiintyneen Akuliina Saarikosken kokemus nuoruuden merkittävästä  kirjasta kuului olevan täsmälleen sama kuin omani! Häntä, niin kuin minuakin, oli kovasti järisyttänyt Sartren Inho 13-14-vuotiaana (lainasin sen vanhemman kaverin kirjastokortilla). Akuliina S. oli päättänyt lukea kirjan uudestaan vanhempana ja silloin kokemus oli kuulemma: jonkun ukon höpötystä. Minulta kirja jäi 14-vuotiaana kesken, koska pelkäsin lukea sitä loppuun. Kaksikymppisenä en ymmärtänyt, miksi ihmeessä, ja nelikymppisenä tunne oli vähän samansuuntainen kuin Akuliina S:lla.
 
Sivupolkujani kuvaa sekin, mitä kirjoja itselleni ostin: Yliopiston almanakan syntymävuodeltani, heinänteon kulttuurihistoriaa sekä Kotuksen osastolta muutaman opaskirjasen.  Rahaa kului niihin yhteensä 14 euroa. Joten oikeastaan en kovasti rikkonut kirjojenostokieltoa, jonka olen itselleni asettanut. (Kaksi lahjakirjaa kylläkin ostin, mutta en kerro sattuneesta syystä, mitkä!)

Ruokamessupuolelta jäi reppuun laatuteetä ja vuohenjuustoa - niitähän ei ihan lähikaupoista saa, joten jalkoja säästyi.