Jyvämakasiinin taidetepasteluissa on ollut taukoa. Tai ei tepasteluissa, raportoinnissa vain. Harri Mannerin Suuri performanssi - katsoin minäkin Areenan kautta - hyyti hiukan analysointipaloa. TV-näytelmässähän työtön muurari rupesi tiilitaiteilijaksi ja sarjassa irvailtiin nykytaiteen ja taidekritiikin hulluimmilla puolilla. Ystävätär, harrastajataiteilija, joka itsekin on esiintynyt monitulkintaisilla installaatioilla, nauroi helakasti. Minun nauruni oli vähän väkinäisempää, koin että siinä naureskeltiin meillekin, jotka käymme erilaista nykytaidetta katsomassa. Mutta lakkaan kyyristelemästä ja tunnustan avoimesti, että taas on snobisteltu - jos se siksi tulkitaan.

Kuvataideakatemian nuorella porukalla on huumorintajua: he nimesivät Kaiku-gallerian näyttelynsä Tiilitaiteeksi, näin sen kalenterista liian myöhään päästäkseni katsomaan, mutta keraamista taidetta oli ollut.

Maria Wolframin maalauksia on Taidemaalariliiton galleriassa ja näyttelyn nimi on Enemmän tyttäriä. Tyttöjen muotokuvissa hän sanoo pohtineensa nykyajan naiskäsitystä ja kauneusihannetta. Mietin pohtisiko joku "nykyajan mieskäsitystä ja komeusihannetta". Kyllä me olemme niin "toisia"! Tytönkuvat, osin rujot tuovat etäisesti mieleen Mari Sunnan ja Marlene Dumasin naisenkuvat. Itse jäin miettimään sitä, miten aikoinaan koulukirjojen marginaaleihin piirtelemistäni kuvista isoin osa myös oli naisenkuvia, sen näköisiä, että niillä oli tarina. Ehkä sekin oli jonkilaista naiskäsityksen pohtimista, identiteetin hapuilua.

Galleria Jangavassa on keraamikko Anna Hackmanin, valokuvaaja Dan Palmgrenin ja nimestä päätellen kahden japanilaisen kuvanveistäjän, Mari Shionon ja Keita Iokan  töitä. Ihailin erityisesti Iokan mytologian ja ranskalaisten kalliomaalausten härät mieleen tuovia veistoksia, joiden materiaalina oli jääkaapin jäänteet. Olisiko Miina Äkkijyrkän vaikutusta? Kun seisoin siinä hienojen härkäfiguurien edessä muuten autiossa galleriassa, sisäpihalta kaikui määrätietoisten askelten ääntä. Pihan poikki harppoi mies, repäisi gallerian oven auki, marssi yhden Palmgrenin ison vedoksen eteen, seisoi siinä noin kolme sekuntia, kääntyi ympäri ja marssi määrätietoisesti ulos. ? ?
 
Galleria Heinossa ehdin nähdä Bo Haglundin ja Markus Rissasen näyttelyt viimeisenä aukiolopäivänä, muut mainitsemani ovat auki 15.2. asti.
Rissasen abstraktit maisemat ovat osa hänen tohtoriopintojaan. Maisemat synnyttävät sellaisen optisen vaikutelman, että ne ovat kolmiulotteisia,  niiden hilpeät muodot ja värit synnyttävät halun kävellä niihin sisään niin kuin Wu Tao Tzu aikanaan.

Hilpeä tunnelma vallitsi mielestäni myös Haglundin Stubbhuvu  Project # 4:n töissä. Oikeastaan en niinkään kiinnittänyt huomiota itse kantopäähän, vaan avaruuksiin, jotka peittävät pääosan pinnasta. Useimmiten musta avaruudet ovat pienten värikkäiden ilmapallojen tai suurten nonparellien kirjomia ja tunnelma on iloinen. Tulee mieleen Henry Wuorila-Stenbergin mustat avaruudet, joiden ahdistava tunnelma on todella melkein päinvastainen. Haglundin avaruutta, ilmeisesti siis myös virtuaalista, kirjovat myös kodikkaat facebook-kommentit: M on tänään entistäkin oranssimpi, B.H. stekte biffarna perfekt.

Tiina Leppänen asuu Skotlannissa ja käyttää tussia BE`19:ssa esillä olevissa töissä. Niissä on myyttisiä kuvioita, jotka lähestyvät vähän kalligrafiaa, mutta silti tulee tunne, että ne sisältävät jonkin tärkeän emotionaalisen viestin.
 
Kroatialalaista nykytaidetta  on kahdessa galleriassa. Esillä on videota, installaatiota, maalausta, veistosta - mutta kaikkea katsoo sen läpi, että maassa oli juuri sota. Luultavasti niin pitääkin, sen täytyy ollakin kaiken alla piilossa, vähän samalla tavalla kirjoituskoneet  neliskulmaisen kumilevyn alla Viktor Popovicín veistoksissa. Kumilevy on samanlaista, jota käytetään kirjoitusalustana. Tulee mieleen itse asiassa aivan samannäköinen veistos, jonka näin WG:ssa. Harry Kivijärvenkö? Materiaalina vain oli musta marmori, joka näytti taipuvan samalla tavalla kuin kumi. Mutta tuleepa todella eri tuntemukset melkein samannäköisten veistosten edessä!