Köyhät hus!
Kun serkku kutsui mökilleen Viroon, otimme mukaan taskulamppuja, että pimeässä voisi suunnistaa mahdolliselle huusille. "Mökki" oli kuitenkin täysinvarustettu paritalo Tallinnan liepeillä varakkaiden ihmisten asuinalueella. Meren rannan tuntumassa sijaitseva asuinalue oli ympäröity korkealla verkkoaidalla ja alueelle vievä portti avautui vain kännykkäkoodilla. Sellaista on tosiaan Virossakin, alle sadan kilometrin päässä Helsingistä! Sai siis hetken tunnustella etuoikeutettujen elämän hunajaista makua. Toivoi kyllä silti, että suljetut alueet - ja niiden syyt - eivät ole leviämässä tänne päin.

Suunnistimme Virosta naisporukalla bussilla Liettuan rannikolle. Serkun suomalainen käly, jonka elämä on hienojen yksityskohtien riemukulkua, melkein kuin Bucket-residenssissä, ilmeisesti järkyttyi hetkeksi tiedosta. Hän oli juuri lähdössä ostamaan iltapukua Välimeren risteilylle, mutta ehti antaa meille neuvoja: ottakaa mukaan paketti antiseptisiä käsipyyhkeitä ja muistakaa käyttää niitä kaiken aikaa! Ohje käväisi mielessä Riikan linja-autoasemalla aamulla kello viisi, kun vessamaksuun sisältyi kaksi palaa vessapaperia - mutta ei kertaakaan sen jälkeen.

Valkoista, vinkuvaa hiekkaa – kylmää punajuurikeittoa*
Kuurin kynnäs, tämä Helsinki-Hämeelinna moottoritien mittainen, enimmäkseen vain muutaman sadan metrin levyinen niemi näyttää jo kartalla huikealta. Ja samoin luonnossa. Paikka on Unescon maailmanperintölistalla ja ymmärrän miksi. Valkohiekkaisine dyynirantoineen ja fachwerktaloineen se on kiehtova sekä luonto- että historiakohteena.Vinkuvaa hiekkaa? Muistelen, että jossakin Henning Mankelin Wallander-kirjassa puhuttiin kyntään jauhomaisenhienon hiekan ääntelystä paljasta jalkapohjaa vasten. Vai ei kai se Thomas Mannilta ollut – Mannillakin kyllä oli huvila kynnäksellä.

Kiehtova on myös Klaipedan kaupunki, jonka kohdalla niemi taipuu puolen kilometrin päähän mantereesta. Se on saksalaisten vanhan kansallislaulun Memel, kaupunki, joka vuoden verran oli myös Itä-Preussin pääkaupunki 1800-luvulla, kun Napoleon tunkeutui Preussiin ja työnsi hallitsijaperheen valtakunnan itäisimpään kaupunkiin. Liettualaiset valtasivat kaupungin 1920-luvulla 1. maailmansodan ranskalaisilta miehittäjiltä, mutta Hitler liitti sen jälleen Saksaan. Sodan jälkeen saksalaisperäinen väestö pakeni emämaahan, osa väestä joutui Siperiaan. Liettuaan puna-armeija liitti kaupungin 1945. Maassa ei kuitenkaan koskaan ollut samanlaista määrää venäläisiä kuin muissa Baltian maissa ja nykyisinkin heitä on maassa vain n. 5 %. Maa on siis erittäin liettuankielinen, mutta turistiseuduilla puhutaan kyllä useita vieraita kieliä.

Douglas Couplandin Eleanor Rigbyn (suositellaan!!) kanadalainen sankaritar sanoo, että Eurooppa on yhtä ikeaa. Sellaisia piirteitä on tietysti Klaipedassakin, mutta niitä voi vältellä. Vanhan kaupungin fachwerktalot, kapeat kujat kilpineen ja veistoksineen – kokonainen veistospuistokin on – ja perinneruokia tarjoavat ravintolat ja pari näkemättä jäänyttä museota saavat haluamaan uudestaan sinne - ja mieli tekee myös kyntään hiekkaa vinguttamaan. Hinnatkin sopivat velkaiselle eläkeläiselle, niin että ajatus voi jopa toteutua. Kaksikerroksinen kaksio peruskorjatussa fachwerktalossa vanhan kaupungin keskusaukion laidalla maksoi meille neljälle yhteensä vähän päälle 70 e/vrk.

Kirjastosta löysin liettualaisen runouden antologian Rupikonnakultin jälkiä (suositellaan!!). Kun lukee runoja maisema mielessään, tuntuu että kumpikin niistä saa tiettyä lisämakua toisistaan.

Radio Peilistä tulee muuten sunnuntaisin klo 19.33 Satakunnan radion Marja Lenneksen luontodokumenttisarja Baltiasta. Laitoin kännykkääni muistutuksen siitä.

* resepti myöhemmin, kun tästäkin tuli näin pitkä!