- Kyllä kolmetoistavuotias jo voi käyttää joskus huulipunaa, Liisa sanoi. Liisalla oli jo kuukautisetkin. Jane Hellenin huulipunia sai meidän viikkorahoilla ja Liisa tiesi yhden hyvän kempparin. Niin me mentiin sinne  yhtenä päivänä koulun jälkeen yhdessä. Liisa edellä, minä perässä.
- Haluaisin huulipuikon, näitä Jane Helleneitä tässä, Liisa sanoi myyjälle tottuneen kuuloisesti ja sen kädenliikekin oli jotenkin suorastaan ladylike, kun se osoitti testereitä pöydällä. Myyjä ja Liisa kokeilivat kämmenselkään pitkään eri sävyjä ja päätyivät Jayneen. Kun Liisa oli ostanut omansa, minä suputin myyjälle nopeasti:
- Saanko mäkin saman!
- Kuinkahan sen kanssa on? myyjä sanoi kauhistuttavan kovalla äänellä ja vielä niin hitaasti, että kaikki (=kaksi muuta asiakasta+ toinen myyjä) varmaan ehtivät kuulla.
- Kun te olette noin vaalea  - teille varmaan sopisi jokin toinen sävy, myyjä jatkoi piinallisen kovalla äänellä ja mielestäni oikein tavuja venytellen. - Esimerkiksi vaikka tämä Apricot tai…
- No minä otan sitten sen, minä sopotin  nopeasti ja sain katkaistuksi myyjän äänekkään mietiskelyn.
Minä sain Apricotini ja lähdimme poistumaan. Liisa edellä, minä perässä. Liisa kääntyi ovella, sanoi “näkemiin, kiitoksia” ja nyökkäsi arvokkaasti. “ Näkemiin, kiitoksia” sanoin minäkin  ja - kai se häpeällinen reaktio jostain selkärangasta tuli: NIIASIN.