Mm kirjoittaa sisällissodasta. Koska en osannut kirjoittaa lyhyttä kommenttia, teen pidemmän tänne. On hyvä, että asiasta puhutaan - tuntuu, ettei sodan opetuksia ole vielä tyhjennetty ja haavoja lääkitty. Itsellekin on oikeastaan vasta nyt selvinnyt kaksi olennaista asiaa, kaksi oikeudellista periaatelinjaa. Olen kuullut ne ennenkin, mutta nyt vasta tajuan niiden merkityksen. Svinhufvud armahti valkoisen puolen; päätettiin virallisesti, että mitään ei tutkita. Siksi siis Johannes Jääskeläisen leskikin - kirjoitin Seitsemäs mies -kirjasta blogissani lokakuussa - sai vastaansa pelkkää vaikenemista. Punaisen puolen vangit haluttiin viedä oikeuden eteen. Se oli tietenkin kunniallisempi ratkaisu kuin tutkimatta teloittaminen. Mutta juuri siitä ratkaisusta johtui, että sodan uhrien määrä kohosi niin valtavaksi. Leirien armottomissa oloissa kuoli n. 13 500 ihmistä - yli kolmannes liki 37 000 uhrin määrästä.

Määrästä voi päätellä, että monissa suvuissa on kipeitä yhteyksiä sotaan, ja ne ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat jälkipolvien elämään eri tavoin. Ateneum-salin sisällissotaseminaarissa yhden pysähdyttävimmistä tiedoista kertoi Helena Ranta. Hänelle oli vasta hyvin myöhään selvinnyt, kuka oli lähisukulainen Erik Grotenfelt, tämä länsiuusmaalaisen kenttätuomioistuimen tuomari, josta Seppo Rustanius kertoo Uhrit filmissään - esitetään muuten Tv 2:ssa 5.2.

Tapahtumat koskettavat luettuina ja kuultuina, vaikka omia lähisukulaisia ei ollutkaan aktiivisesti mukana. Isän serkku oli puolikasvuisena punaisten lähettinä ja sai Valtakunnanoikeudessa tuomion, joka oli kai lähinnä kansalaisvapauksien ja -luottamuksen menetystä. Entisen miehen isoisä oli vähällä joutua niiden 800:n joukkoon, jotka kuolivat saatuaan leirin jälkeen ensimmäisen kerran kunnon ruokaa. Äiti muistaa neljävuotiaana istuneensa kellarissa sotaa paossa ja vaihtaneensa eväitä samassa kellarissa istuneiden venäläisten emigranttilasten kanssa. Näillä oli kakkua, suomalaisilla leipää.

Äidin ja isän suvut olivat molemmat tavallisia pieneläjiä, mutta äidin veljet kuuluivat myöhemmin suojeluskuntaan, isän puolella torpparisuvussa, oltiin “temokraateja”. Äidin sisarista yksi nai venäläisen punikin, eivätkä suvut tulleet oikein keskenään toimeen. Mistään ryssävihasta ei kuitenkaan kannakselaisperheessä ollut kysymys, ei edes Kannaksen menetyksen jälkeen; päinvastoin mummon paras ystävätärkin oli venäläinen. Mummo oli viisitoistavuotiaana karannut Pietariin tarinan mukaan koska äiti oli piilottanut jonkun pojan kirjeet, tähän karjalaistyttöjen Mekkaan, oli siellä kymmenen vuotta ennen kuin nai suomalaisen miehen ja palasi Kannakselle. Mummo ja myös mummon lapset puhuivat venäjää, ainakin jollain lailla, ja heille venäläisiä oli siis yhtä moneen lähtöön kuin suomalaisiakin. Äidin suvussa ei minun aikanani juuri oltu kiinnostuneita politiikasta, toisin kuin isän suvussa. Pappa, isänisä, joka oli otettu kiertokoulusta pois villeyden takia siinä vaiheessa, kun kertotaulua ei vielä ollut ehditty opettaa ja lukeminenkaan ei ihan sujunut, oli elämänsä loppuun saakka kovasti kiinnostunut politiikasta. Hän haikeili vain sitä, että “vanhan ajan temokraateja” ei enää ollut. Kun 60-luvulla vein yhden poikakaverin papan ja mamman luo, poikakaveri naureskeli vähän yllättyneensä, kun äijänkäppyrä halusi keskustella hänen kanssaan Italian ongelmallisesta suhteesta Natoon eikä esimerkiksi siitä, miten ennen ruista puitiin. Mamma ja pappa olivat loppuun asti innokkaita äänestäjiä.

Ainakin heidän äänestysaktiivisuutensa on periytynyt - niin minulle kuin minusta seuraavaankin sukupolveen. Aina kun on pienikin mahdollisuus vaikuttaa, sitä pitää tietysti käyttää.