Kansainvälisessä kokouksessa naiset käsittelivät Pohjois-Irlannin tilannetta ja ensimmäisen puheenvuoron käytti katolilaisnainen. Hän kertoi brittipoliisin väkivaltaisuudesta kiinniotettuja ja kuulusteltavia katolisia kohtaan. Sitten hän nosti ylös jättikokoisen kuvan brittipoliisin pahoinpitelemän miehen kasvoista. Ne olivat veriset ja turvonneet ja minulla on mielikuva niistä kymmenien vuosien jälkeenkin, vaikken itse puheenvuorosta enää mitään muistakaan.

Seuraavan puheenvuoron käytti englantilaisnainen, joka esitti vastapuolen kannan. Irlantilaisnainen, joka istui eturivissä, kuunteli sitä hetken, mutta nousi sitten ylös ja kääntyi yleisöön päin. Hän nosti sen jättimäisen kuvan eteensä ja seisoi niin koko englantilaisnaisen puheenvuoron ajan. Sai vaikutelman, että ajatus oli tullut irlantilaisnaiselle spontaanisti ja järjestäjätkin ilmeisesti hämmentyivät eivätkä tehneet mitään. Englantilaisnaisen puheenvuoroahan ei oikeastaan häiriköity ja kuitenkin häiriköitiin erittäin menetyksellisesti. Se kuva mitätöi kaiken, mitä englantilaisnainen sanoi. Havainnollistui aika konkreettisesti, mitä tarkoittaa, että yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa.

Juttu tuli sattuneesta syystä mieleen. No, sanoillahan voi yrittää jälkeen päin mitätöidä kuvan. Mutta sisäinen lapsi jää vähintäänkin mutisemaan, että keisarilla ei kyllä ole vaatteita…

.. ja muita puhuvia kuvia

Sovin ihan muita asioita koskeneen tapaamisen Galleria Amaan ja tajusin vasta itsekin jälkeen päin, miten ihmiselle voi tarjota elämyksen ilman omaa ansiotaan ja vähän kuin oheistuotteena. Ystävätär innostui Maarit Mäkelän näyttelystä, selasi tullessani hänen väitöskirjaansa ja puhui jotain sukupuolittuneesta taiteesta ja naiseuden ilmaisemisesta myös materiaalin kautta, joista kirjassa oli ollut puhe.  Näyttely oli osa Mäkelän väitöstutkielmaa Taideteollisuuden korkeakoulun Muotoilun osastolle. Keraamikon koulutuksen saaneena Mäkelä oli käyttänyt "taulujensa" pohjina punasavilevyjä. Kostealle savilevylle oli painettu kuva serigrafiamenetelmällä, levyyn oli kaiverrettu viivoja ja levitetty maalia. Sitä oli kuivateltu viikon verran, sitten poltettu ja sen jälkeen vielä pesty soodalla, että savikiteet olisivat päässeet selvemmin esiin. Kuvat olivat naisenkuvia, kasvoja, jotka muistuttivat renessanssimaalausten naiskuvia, lempeäkatseisia, neitsytmariamaisia; joihinkin oli vielä kaiverrettu Marian tunnuskukka liljakin. Värikerrokset himmeällä savipinnalla toivat mieleen vanhat kirkkomaalaukset, joiden alta kuulsi jäänteitä vielä vanhemmista. Ikiaikaisia naisenmalleja ja -kuvia,  töinä jotenkin niin loppuun asti ajateltuja ja tehtyjä, että tunsi melkein hartautta niiden edessä.

Hannu Väisänen sai sitten Finlandian, taiteen valtionpalkinnon ja samaan aikaan oli vielä näyttely Anhavalla. Töitä katsellessaan mietti, mistä kohtaa kangasta taiteilija oli aloittanut - kai se oli jokin elävyys ja spontaanius töissä, mikä pani ajattelemaan niin. Näin niissä kohtuja ja istukoita ja muita myyttisiä kuvia. Niissä toistui omituisia pieniä rypälemuodostelmia, kuin soluja mikroskoopin kautta katsottuna. Kivirinta puhui Hesarissa atomeista. Hämmästyin, kun ihan samanlaisia solumuodostelmia oli Jan-Kenneth Weckmanin töissä Galleria Heinossa! Kai sitä on ilmassa, jonkinlaista maalattua mikrobiologiaa.

Oikeastaan menin Heinoon katsomaan yhden ystävän jo muutama vuosi sitten kehumaa Samuli Heimosta, joka valittiin näköjään vuoden 2008 nuoreksi taiteilijaksi. Heimoselta oli yksi iso työ, jättimäisen kissaeläimen kallon mallinen Baabelin torni, jonka lokeroissa pikkuihmiset touhusivat. Heimonen kirjoittaa halunneensa käyttää eläinhahmoa ihmisten toiveiden, pelkojen ja tavoitteiden vertauskuvana. Eläin tai luonto on peili, jota vasten on kiinnostava tutkia ihmistä, hän kirjoittaa.

Niinpä, näihin samoihin tuotantoeläinten kuviin näyttää ajatukseni taas päätyvän. Pitää ainakin katsoa Ajankohtainen kakkonen.