Suuri valinnanvapaus ei teekään meistä onnellisia, vaan päinvastoin. Mitä enemmän vaihtoehtoja valintaan on, sitä tyytymättömämpiä olemme valintoihimme. Tähän tulokseen on tullut Standfordin yliopiston professori Sheena S. Iyengar.

Hän järjesti opiskeluaikanaan ohjaajansa kanssa tavaratalossa hillomaistajaisia. Välillä oli valittavana kuusi vaihtoehtoa,  välillä 24. Enemmän väkeä veti 24 vaihtoehdon pöytä, mutta seurannassa todettiin, että kuuden vaihtoehdon pöydästä maistaneista 30 % osti jonkin tuotteen, 24 vaihtoehdon pöydässä käyneistä vain 3 %. Samantapainen koe järjestettiin myös suklaalla ja pantiin merkille, että vähäisemmästä vaihtoehtomäärästä valinneet olivat tyytyväisempiä valintaansa.

Sheena Iyengar jatkoi ja laajensi tutkimuksiaan valinnanvapaudesta ja sen merkityksestä. Hän totesi mm., että autoritaarisimpien uskontojen kannattajat olivat optimistisimpia. Ranskalaiset vanhemmat selvisivät emotionaalisesti amerikkalaisia paremmin tilanteesta, jossa aivokuollut lapsi oli irroitettu hengityskoneesta. Ranskassa päätöksen tekee lääkäri, USA:ssa vanhemmat. Ruotsalainen eläkejärjestelmä, joka antaa itsekullekin mahdollisuuden päättää eläkerahojensa sijoittamisesta, pääsi myös esimerkiksi siitä, miten suuri valinnanvapaus ei maksimoikaan tyytyväisyyttä .

- Valinta on luova prosessi, jonka kautta rakennamme ympäristöämme, elämäämme, itseämme. Jos vaadimme enemmän ja enemmän materiaalia tuohon rakennukseen, s.o. enemmän ja enemmän valinnanmahdollisuuksia, päädymme sellaiseen määrään erilaisia yhdistelmiä, että se ei ole meille hyväksi tai tekee asioista monimutkaisempia kuin niiden pitäisi olla, Sheena Iyengar sanoo haastattelussa.

Perusoivallus Iyengarille syntyi tavaratalossa, jossa hän opiskeluaikoinaan asioi ja jossa esimerkiksi oli valittavana 250 erilaista juustoa, 150 viinietikkaa ja 250 sinappia.
Iyengar on sokea, lapsuudesta asti. Hän on myös sikhi ja havainnoi amerikkalaisen kulttuurin ihannoimaa valinnanvapautta omasta, kahdellakin lailla valtavirrasta poikkeavasta tarkastelukulmastaan. Sikhikulttuurissa vanhemmilla on lastensa suhteen meikäläistä enemmän valtaa, mm. järjestetyt avioliitot ovat kuuluneet kulttuuriin.

Voiko nykymaailmanaikaan siis mitenkään tehdä valintoja, joihin voisi olla tyytyväinen? Iyengar julkaisi loppuvuodesta aiheesta kirjan The Art of Choosing, jonka vaikuttavan kansikuvan liittäminen tähän ei nyt mitenkään onnistu.
Kirja on myynnissä Amazon.com:ssa, jonka listoilla on muuten valittavana n. 24 miljoonaa kirjaa.

McKinseyn kolme vaihtoehtoa

Tarinassa oli suomalaisen kannalta yksi mielenkiintoinen yksityiskohta: McKinsey&Company, tämä hallituksemme harmaa eminenssi nyt ja ehkä myös tulevaisuudessa, harrastaa kolmen vaihtoehdon politiikkaa. He esittävät asiakkaalleen kerralla enintään kolme vaihtoehtoa, ettei valinnasta tulisi liian vaikeaa.
Hm, kiinnostaisi tietää, mitkä olivat ne kaksi hylättyä.
Vai tehdäänkö erityisen yksinkertaisia asiakkaita varten vielä pienempi valikoima? Ja sillä laillako siis syntyy ns. yhden vaihtoehdon politiikka?
Ainakin Iyengarin teorian mukaan valitsijan pitäisi olla valintaansa oikein tyytyväinen.

Die Menschenwürde - ein Begriff im Konditional.

Sanasto:
Menschenwürde, die, ihmisarvo
würde - konditionaalimuoto werden-verbistä, tulla joksikin; tulisi
Begriff, der, käsite
Konditional, der, konditionaali,  ehdollinen modus, "toiveajattelun tapaluokka".

Lisäsuomennosta

Asuin jaetussa Berliinissä 70-luvun alkupuolella ja tunsin kaupungin kummankin puolen todellisuutta. Kun 20 vuotta sitten katselin tv:stä muurilla riemuitsevia ihmisjoukkoja, en ajatellut maailmanpolitiikkaa, vaan D:tä, ystävätärtä itäpuolelta. Oliko hän muurilla? Siinä turkissa, jonka vähän ennen lähtöäni toin hänelle länsipuolella asuvalta veljeltä? Entä hänen veljensä? Ei, luultavasti ainakin D. odottaisi  tilanteen rauhoittumista.

D. oli vetäytyvä, masennukseen taipuvainen ja kun rakkausjutussa oli pahoja ongelmia, hän yritti itsemurhaakin.
Häneen eivät olleet purreet vanhempien taustaan liittyvät opiskelukiintiöt, hän oli opiskellut haluaamansa alaa yliopistolla ja saanut työtä alalta. Hän olisi mielellään tavannut lännessä asunutta veljeään eikä hän pitänyt siitä, että joutui jakamaan asunnon toisen ihmisen kanssa, jota ei itse ollut valinnut. Mutta tosiasiat tosiasioina.

Hänen ystäväpiirinsä kuului kaksi avioparia, jotka toimivat aloilla, joilla lännessä olisi tahkottu rahaa. Länteen verrattuna he elivät aika vaatimattomasti. Työläisammateissa toimivat ansaisivat yhtä paljon kuin nämä pitkään opiskelleet ihmiset. He olisivat myös mielellään matkustelleet - mutta nyt oli näin. Joku heistä selvitti minulle, miksi matkustuskielto oli ihan ymmärrettävä.
Tyytymättömin oli yksinhuoltajaäiti - jolla siihen olisi mielestäni ollut vähiten aihetta. Hän teki puolta päivää alalla, joka lännessä olisi ollut matalapalkka-ala. Puolta päivää, koska hän halusi vaihtaa alaa, taidekäsityöläiseksi. Hänellä oli itseremontoitu kaksio ja samankokoinen työtila - kummastakin hän maksoi vain sähkö- ja vesimaksut. Yritin vihjata hänelle, ettei ruoho aidan - tässä tapauksessa muurin - toisella puolen olisi ollut niin kovin paljon vihreämpää.

Yhteydet  näihin ihmisiin katkesivat, kun D:ltä lakkasi tulemasta kirjeitä 70-luvun puolenvälin jälkeen. Lehdistä luin, että 80-luvulla elämä oli mennyt vaikeammaksi ja yleinen kriittisyys lisääntynyt, 70-luku nähtiin auvoisena aikana, johon ei ollut paluuta.

Kymmenkunta vuotta muurin kaatumisen jälkeen tapasin tuttavan, joka osasi kertoa, mitä itsekullekin oli tapahtunut.
D. oli kuollut, itsemurha. Tuttava ei osannut sanoa koska - ehkä jo silloin, kun hänen kirjeensa lakkasivat tulemasta. Myös yksinhuoltajaäiti oli kuollut, tietoa ei ollut, koska ja miten.
Aviopareille oli sen sijaan käynyt hyvin. He sopeutuivat nopeasti myös uusiin oloihin, ymmärsivät, miten sekavassa tilanteessa piti toimia. Heistä tuli menestyjiä - ainakin taloudellisesti, pari avioeroa tosin takana. Mutta he vaurastuivat ja olivat muuttaneet varakkaiden asuinalueille.
Yksi heistä oli käynyt Stasi-arkistossa penkomassa papereitaan ja päässyt selville, että oman perheen jäsen oli raportoinut hänestä vuosikaudet. Raportoija oli kuollut vähän sen jälkeen tapaturmaisesti.

91% entisistä itäsaksalaisista on kuulemma tyytyväisiä muutoksiin - niin olisivat kai olleet nuo edellä mainitutkin. Mutta muuri on olemassa edelleen ihmisten mielissä, kuten kirjailija Christoph Hein tämän aamun Hesarissa kertoo. Myös konkreettisempia eroja on. Työttömyys itäpuolella on korkeampaa ja täyttymättä jääneet toiveet ovat monilla pienillä paikkakunnilla kuihtuneet kollektiiviseksi pettymykseksi.  Kaikki pääsevät kuitenkin nyt matkustamaan
Mustaltamereltä palannut tuttava kertoi, että vieraista kielistä siellä puhutaan eniten saksaa. Samat entiset DDR-läiset kansoittavat rantoja kuin ennenkin, hän sanoi.

Helsingissäkin on sen verran lunta, että sen saa narahtamaan jalan alla, ja maisema on lumisateen pehmentämä.
Tein pitkän lenkin, kuljin senkin talon edestä, jossa miehen kanssa asuimme, ennen kuin muutama vuosi sitten lähdimme eri suuntiin.
Uusilla asukkailla oli ikkunoissaan vaaleampia verhoja kuin meillä.

Kävelytiellä varmaankin läheisen työmaan koneet  olivat tiivistäneet yöllisen lumen tiiviiksi ja siihen satoi kaiken aikaa uutta päälle. Lensin selälleni ja kajautin vain huivin peittämän takaraivoni maahan.
Joku tuntematon mies oli kai nähnyt komean kaareni matkan takaa, koska vastaan tultuaan sanoi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi pitää huppua päässä ja harjoittaa gorillakävelyä. Hän esittikin miten: vähän etukenossa, polvet koukussa ja lyhyitä askelia tepsuttaen.  Sillä lailla ei liukastuisi.
Minä puolestani jaoin hänen kanssaan Stanislaw Jerzy Lecin elämänohjeen: älä kulje tallattuja polkuja, liukastut. Täytyy myös ruveta käyttämään liukuesteitä kengissä.

Työtuolimatka Tadžikistanista Ghanaan

Salomat Tadžikistanista, hedelmäkauppias, jolle lainasin noin vuosi sitten 25 dollaria Kiva-organisaation kautta, on maksanut lainan takaisin. Summa meni nyt edelleen ghanalaiselle Rebeccalle, 32-vuotiaalle neljän lapsen äidille, elintarvikkeita myyvälle tienvarsikauppiaalle. Hänelle kootaan 700 dollarin summaa, jolla hän ostaa tukusta ruokatavaroita. Hänen tavoitteenaan on saada lapsilleen mahdollisimman hyvä koulutus.

Kiva kertoo sekä henkilöstä, hänen maastaan ja siellä Kiva-lainoja hallinnoivasta organisaatiosta ja jopa siitä, ketkä muut ihmiset tuon 25 dollarin summan ovat lainanneet. Syntyy melkein jonkinlainen henkilökohtainen suhde, tuntee olevansa mukana optimistisessa hankkeessa. Vaivatta ja pienellä rahalla.

Luin vähän aikaa sitten Tarja Laitiaisen Taksi Kabuliin -kirjan, joka kertoo Afganistanin tilanteesta - tosin jo muutaman vuoden takaa. Se yksityiskohta, joka taisi järkyttää minua eniten, oli tieto että mullaheista valtaosa oli lukutaidottomia.
Heidän Koraani-tulkintansa - ja maailmantulkintansa - perustuvat siihen, mitä he ovat nuorina oppineet ulkoa medreseissä. Tai kuulevat muilta.
Kun tietää - kokemuksesta - miten tarkoitushakuisesti muisti vääristelee,  kauhistuttaa ajatus siitä, että esimerkiksi itse olisi pelkän nuoruudessa opitun tiedon varassa. Tai sen, mitä joku sanoo - olen nimittäin näkötyyppi. Ja ehkä siksi vasta kirjoittaminen selvittää usein itsellekin, mitä loppujen lopuksi ajattelen. Sekin mahdollisuus olisi siis poissa.

Toisaalta - Afganistanissa operoivissa Nato-johtoisissa joukoissa osataan lukea, mutta miten on ns. toisen asteen lukutaidon kanssa? Sitäkin tulee miettineeksi, kun lukee jatkuvasti kauhistuttavia uutisia maasta.

Tänään on näköjään Maailman lukutaitopäivä. Mullaheille ei voi lähettää aapisia, mutta Ugandaan voi. Toivottavasti niillä on parempia seurauksia.

Että vähän horjuttaisin edellistä: Aakkossuola kirpaissut ei koskaan miehen suuta - lukutaidotonta miestä kuvaavan säkeen olen lukenut joskus noin 40 vuotta sitten.
Muistan sen ulkoa, koska se oli minusta niin upea. En tiedä, mikä osuus on alkuperäisellä kirjoittajalla Vladimir Majakovskilla ja mikä kääntäjällä Arvo Turtiaisella. Minun muistillani tuskin on mitään osuutta.
Täytyy jälleen kerran ihailla Turtiaista venäläisen mitallisen runouden kääntäjänä. Venäläisessä runoudessahan mitallisuus on voinut hyvin pidempään kuin meillä, Anna Ahmatova ja Josef Brodskykin kirjoittivat vaikeasti käännettävää mitallista. 

Pietarissa piti toimittaa asiansa nopeasti eikä jäädä kadunkulmiin seisoksimaan, ettei olisi epäilty vakoilijaksi. Näin kertoi mummo edellisen vuosisadan alusta.
Mekään serkkujen kanssa emme jääneet kovasti seisoksimaan, aikaa oli vähän. Ensikertalaisten olisi saatava jonkinlainen yleiskuva valtavasta kaupungista ja piti myös löytää Pietarissa piikoneen mummon sekä serkun isän jalanjälkiä.

Kaupungin koko on pelottanut minua ennenkin. Mutta kun hotellimme oli Nevskij prospektilla, metrolla ja kartan avulla löysimme helposti paikan, jossa serkun isä oli asunut ennen pidätystään. Pieni kuja aivan Marinski-teatterin lähellä, Moika-joen ja Krukovin kanavan tuntumassa. Ehkä jonkun oli tehnyt kovasti mieli niin hyvällä paikalla olevaa asuntoa ja hän oli siksi päättänyt ilmiantaa miehen, joka ei kuulunut puolueeseen ja oli syntynyt Suomessa.

Opas vei meidät pitkälle kiertoajelulle, söimme ja istuimme kahviloissa ja serkut tekivät ostoksia kaupassa, jonne pääsi ovella olleen lapun mukaan vain kutsulipuilla.

Itse toivoin Pietarissa näkeväni Anna Ahmatovan Fontankan kodin museossa, mutta kun kolme varttia ennen museon sulkemista läähätin paikalle, kassa oli mennyt jo vartti sitten kiinni. Museon alakerran kulmahuoneessa näin kuitenkin Josef Brodskyn Massachusetista sinne lennätetyn työpöydän kirjoituskoneineen. Sillä kai oli siis kirjoitettu yksi mielurunoistani ja maailmankirjallisuuden hienoimmista runoista, Keskustelu taivaan asujaimen kanssa. Videolla nurkassa pyöri ruotsalainen filmi, jossa Arja Saijonmaa lauloi taustalla suomeksi - ehkä Nobel-juhlien tienoissa tehty.

...Levašovon poluilla

Toisena aamuna lähdimme ajamaan rankkasateessa kohti Levašovon muistohautausmaata. Poliittisen terrorin uhreille, kuuluu termi, S:llä alkavaa nimeä ei mainita. Aikoinaan tällä soiselle korpialueelle jyrräsivät kuorma-autojen kolonnat tuomassa teloitettujen ruumiita. Nyt paikalla oli sankaksi kasvanut metsä, jonne polkujen varrelle oli pystytetty muistomerkkejä - ortodoksisille venäläisille, puolalaisille, balteille, inkeriläisillekin kaksi, mutta suomalaisille ei yhtään. Omaiset olivat lisäksi pystyttäneet yksityisille ihmisiä muistokiviä ja -tauluja.
Jossain siellä oli serkun isäkin. Sade taukosi kävellessämme ja serkku pysähtyi, kun hänen kohdallaan korkeassa puussa puhkesi lintu laulamaan.
 
...ja Raivolan kujilla 

Raivolassa majoituimme hotelliin, jonka Raivola -nimi oli kirjoitetty latinalaisilla kirjaimilla. Muita latinalaisia kirjaimia ei sitten juuri näkynytkään, eikä kukaan hotellin henkilökunnasta puhunut muuta kuin venäjää. Kohderyhmänä olivat ilmeisesti hyvätuloiset pietarilaiset - ihmisistä ja myös hinnoista päätellen. Suomalaiselle hinnat olivat ihan kohtuulliset, mutta kun tiesi, että Venäjällä keskipalkka on laskenut tänä vuonna jo alle 500 euron, voi päätellä että polkuautoilla hiekkateillä surraillevat lapsiperheet edustivat muita tuloluokkia.
Neljän tähden hotellin modernit rakennukset oli sijoitettu kumpuilevalle männikkökankaalle. Laaja alue oli aidattu ja järjestyssäännöissä suositeltiin, ettei sieltä poistuttaisi.

Emme noudattaneet suositusta, vaan suuntasimme kylään. Se sijaitsi kapean Roslivo -järven vastakkaisella, jyrkkätörmäisellä rannalla. Hiekkarannat, joista äiti oli kertonut, olivat jäljellä, hiekka oli hienoa ja voimakkaan keltaista. Muuta vanhaa oli jäljellä hyvin vähän. Galkinin suvun puuhuvila oli säilynyt, serkku tunnisti sen, mutta sahasta, myllystä ja voimalaitoksesta oli jäljellä vain pari rakennusta. Pekka Paavolaisen jugendtyylinen liikerakennus oli paikallaan, mintunvihreäksi maalattuna.
Edith Södergranin ja Totti -kissan muistomerkille mentäessä puusta hyppäsi alas kaksi notkeaa, puolikasvuista kissaneitoa, jotka seurasivat meitä ja jotka saimme kuvaan yhdessä Tottin patsaan kanssa.

Vanhojen tiepohjien ja vuoden 1939 kartan perusteella yritimme paikantaa äitiemme kotia. Sen paikalla, kylän keskustassa yleisen saunan vieressä  näytti olevan korkealla umpinaisella aidalla ympäröity alue, mutta jostain sen takaosasta nousi näkyviin omenapuun latva.
Serkun isän suvun kotia emme osanneet paikantaa, niillä tienoin oli uusia huviloita eikä vanhoja kujia löytynyt.

Hotelli oli hyvätuloisille, mutta kylässä tulotaso oli varmaankin lähempänä keskipalkkaa, itse asiassa varmaan osin aika lailla allekin. Kaukasialais- ja keskiaasialaismiesryhmä pystytteli mainoksia ja  nämä etelän ihmiset näyttivät muutenkin kulkevan ryhmissä - myöskin Pietarissa. Entisen neuvosto-Karjalan alueellahan oli ollut rasistisia yhteenottoja. Nevskillä mainoslakanat päällään kävelevät miehet tarjosivat lappusia, joissa luvattiin apua kansalaisuuden haussa. Voi kuvitella, millainen on pimeän työvoiman asema.

Kylän entisen kauneuden voi aavistaa - järvi, hiekkatörmät ja kankaat ovat siellä, missä aina ennenkin. Hyvä, että jotkut saavat nauttia niistä edelleenkin. Minulle paikka jäi vieraaksi, tuntui kuitenkin hyvältä, että vanhimmalle serkulle käynti oli tärkeä elämys.
Viimeisenä aamuna hän kertoi, että oli yöllä herännyt voimakkaaseen tuohuksen tuoksuun. Päivällä hän oli sytyttänyt isälleen tuohuksen, kun olimme käyneet helakan sinivalkoisessa pyöröhirsikirkossa. Se oli rakennettu sen palaneen ortodoksikirkon tilalle,  jossa hänen äitinsä ja isänsä oli vihitty.  

Historian näytelmää

Muistuma kouluajoilta:
- Jos maailmanhistoria olisi näytelmä, millainen se olisi? Komedia, tragedia? kysyi historianopettaja. Kukaan ei viitannut. Hän osoitti sormellaan minua.
- Riippuu katsojasta, minä livautin.
- Kyllä se tragedia olisi, hän sanoi.
Vanhemmiten, etenkin aamun lehdet luettuaan on pakko kallistua hänen kannalleen. Ja erityisesti Venäjältä palattua.

Gogolhan muuten opetti jonkin aikaa historiaa Pietarin yliopistossa. Niitä luentoja olisin halunnut olla kuulemassa. Matkalle lähtiessä luin uudestaan Nevan valtakadun, nautin ja hekottelin.
Huomasin, että Gogol oli myös mummon kanssa vähän samoilla linjoilla:
Itse kääriydyn  aina mahdollisimman tiukasti viittaan kulkiessani Nevskij prospektilla  ja yritän olla katsomatta kehenkään ja mihinkään. Kaikki on petosta kaikki on harhaa, kaikki on jotain muuta miltä näyttää.

Keltainen meri -maalaus on sudittu raikkaasti isoilla vedoilla - aika vaikuttava! Maalausvuosi on 1914, Emil Nolde on siis tehnyt sen samalla Etelämeren matkalla, jolta kootun näyttelyn näin vuosi sitten Berliinissä. Kirjoitin, että pidin kovasti matkalla syntyneistä akvarelleista, mutta en maalauksista. Tämä Uhma ja melankolia näyttelyssä Taidemuseo Meilahdessa oleva työ on kyllä poikkeus.
Meilahti näyttää elokuulle asti Dresdenin Albertinumin kokoelmista koottua läpileikkausta saksalaisesta - ja saksilaisesta - taiteesta.

Albertinumissa tapahtui jokin vuosi sitten ilkeä vesivahinko, Elbe tulvi kellariin asti ja vahingoitti myös siellä olevia maalauksia. Nyt Albertinum on remontissa ja töitä kiertää sillä aikaa maailmalla.
Albertinumkin tuhoutui Dresdenin pommituksessa 1945, mutta jälleenrakennettiin 1953.
Kävin siellä vuonna 1974. Siellä oli silloin suuri Caspar David Friedrichin, seudun oman suuren pojan, näyttely. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla, näyttely ja Dresden, ajattelin, kun kerran Berliinissä parin tunnin matkan päässä olin.
Albertinumin edessä kiemurteli pitkä jono, neljää rinnan. Kesti yli puoli tuntia ennen kuin pääsin edes sisälle. Saleissa 162-senttinen ihminen joutui jatkuvasti seisomaan varpaillaan yrittäessään nähdä ihmismuurin yli jotain. Ankarin kokemani taidetungos - ehkä kokemuksen voi uusia Ateneumin tulevassa Picasso-näyttelyssä.

Olin utelias näkemään myös, mitä Dresdenistä,  saksien rajusti pommitetusta pääkaupungista ja kuuluisasta kulttuurikaupungista oli jäljellä - mm. luettuani Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n. DDR:n aikaan keskustaa oli korjattu entisöidenkin, mutta aika lailla siellä oli ei-niin-kaunista elementtirakennusta.

Albertinumin lähellä olleen, pommituksen seurauksena tuhoutuneen Frauenkirche-kirkon rauniot oli jätetty sodan muistomerkiksi.
Saksojen yhdistämisen jälkeen paikallinen muusikko, nimeä en muista, teki aloitteen kirkon jälleenrakentamisesta ja sponsorirahaa saatiin ympäri maailmaa. Tämä oli kuulemani saksalaisversio. Englanninkielinen wikipedia korostaa amerikkalais-saksalaisen lääketieteen nobelistin Günther Blobelin osuutta asiassa. Siinä pidettiin tärkeänä kertoa myös, ettei kirkko hajonnut liittoutuneiden pommituksessa, vaan vasta seuraavana päivänä. Näin on,  mutta sen romahdutti pommitusten sytyttämä tulipalo.
 
Nyt valtava kirkko on joka tapauksessa melkein entisensä. Siinäkin mielessä, että raunioita ei hävitetty, vaan joka ainut käyttökelpoinen rakennusmateriaalin kappale käytettiin jälleenrakennukseen, sijoitettiin paikalleen tietokoneohjelmaa käyttäen. Vanhan kirkon palaset erottaa kuulemma väristä.

- Miksi täällä on niin erilaista? tytär kysyi kuusivuotiaana Pärnun pikkuisen, lähes tyhjän huvipuiston pikkuisessa maailmanpyörässä.
- Ulkomailla on aina erilaista, olihan Italiassakin, yritin selittää. Olimme edelliskesänä vieneet yhdessä mummon 70-vuotislahjakseen Italiaan.
- Joo mutta täällä on erilaisempaa, tytär intti ja katsoi minua nyt-äiti-yrittää-päästä-liian-helpolla -katseella.

Virossa on erilaisempaa. Rikkaat hansakauppiaat rakensivat Tallinnan upean vanhankaupungin, köyhään Suomeen ei mitään sellaista saatu. Siltä ajalta meillä on vain harmaakivikirkkoja ja jokunen linna ja kartano. Mutta neuvostoaika on sittenkin vaikuttanut enemmän tuohon "erilaisemmuuteen", joka 80 kilometrin päässä Helsingistä on edelleen koettavissa. 
Siirtymäkauden rehvakas talouskasvu on nyt katkennut taantumaan, täksi vuodeksi ennustellaan 10% laskua. Talousjärjestelmän muutoksenhan piti olla yhtä nousua, Tallinnassa on aistivinaan tietyn pettymyksen. Vähän samantapaisen, joka huokuu bulgarialaisen ystävättären kirjeistä, kun hän kiukkuaa sitä, ettei maata hyväksytä euroalueeseen ja ulkomaiset lainat kallistuvat kaiken aikaa.

Jokin haikeus tarttuu, kun katselee hilpeän turistivilinän läpi kaupungin alkuperäisasukkaita. Kaikki on melkein kuin vain meitä varten. Pelkkää baaria, kahvilaa, ravintolaa, kauppaa. Kadut ja terassit ovat täynnä turisteja, mutta entisistä mieliravintoloista se hienompi sinnittelee tyhjänä. Olen ainoa asiakas, vaikka ravintola on lanseerannut edullisen lounaankin - joka tosin olisi ollut "sianlihaa ja perunoita". Eläkeläisenkin tuloilla syö kuitenkin á la carte-listalta edelleen paikassa, jossa on kankaiset servetit ja tyyliä. 
Persoonallista taidekäsityötä saisi edelleen halvalla, mutta gallerioissa on tyhjempää kuin ennen.
Adamson-Eric -museossa näkyi sentään edes koululaisia; henkilökuntaa on, mutta taisin olla ainoa maksava asiakas katsomassa virolais-tanskalaista näyttelyä.
Kokeilen virolaista kampaajaa. Hän leikkaa eri tyylillä kuin omani, käyttelee rohkeasti veistä ja erilaisia saksia ja tulos - veistoksellinen, tekee mieli sanoa. Ja hinta noin kolmannes siitä, mitä Helsingissä.

Tytär on kehunut virolaista tyrnilikööriä. Pitäähän vapuksi edes jokin pullo tuoda, joi tai ei. Mutta mikä on tyrni viroksi? Muistan nimen vain saksaksi ja englanniksi ja yritän selittää myyjälle keltaisista marjoista. Selaamme yhdessä hyllyä - kun se toinen asiakas, suomalainen, on lähtenyt. Ja löytyyhän se: astelpaju. Pullon kyljessä marjan nimi on 11 kielellä ja pullokin tekee kunniaa virolaiselle muotoilulle: pitkä, kapeakaulainen, etiketissä tyylikäs kirjasin, korkki puusta. Likööri on voittanut hopeaa jossakin kansainvälisessä kilpailussa. Ja sakea keltainen neste maistuu ihan tuoreelta tyrniltä.

Kyllä, muovailemassa kuplahallissa, Anthony  Gormleyn yhteisötaideprojektissa. Sen järjestää Pro Arte Taidesäätiö, jota rahoittaa tuntematon suomalainen mesenaatti ja projektilla on jatkuvasti päivittyvät sivut.

Ainakaan torstaina ei aamusta ollut tungosta, meitä oli pari-kolmekymmentä. AG, sinihaalarinen pitkä mies, otti meidät ystävällisesti vastaan ja selitti, miten toimitaan.

Kiertelin ensin katselemassa edellispäiväisiä töitä, niin kuin AG kehotti. Siellä oli hienoja, ammattilaistasoa olevia töitä, mutta myös niitä, joissa merkittävin piirre oli halu tehdä taidetta. Tässä kategoriassa minäkin otin paikkani.
Pienemmistä kuutioista koottu iso kuutio oli sortunut, palan savea sai siten helposti, mutta savi oli kuivahkoa, raskasta työstää. Betonilla oli lätäköitä ja hallissa kierteli nuoria ihmisiä suihkuineen suihkuttamassa vanhoja töitä ja kysymässä, kuka halusi vettä saven työstämiseen.

Olin ajatellut tehdä kalliopiirroksen, aurinkolaivan, jollainen on kalliomaalauksena Astuvansalmella. Noin 5000 vuoden takainen maalari oli varmaankin katsonut viestin tärkeäksi, joten jatkaisin sitä. Jo silloin ihmisille oli selvää, että elämä täällä riippuu auringosta. Se juttu ei ole muuttunut. Auringonergiaa muiden elollisten olioiden käyttöön työstää lehtivihreä, ihminenkin on maapallolla kasvien siivellä, mikä kannattaisi muistaa. Aurinkolaiva on kalliomaalausten tyypillinen vene, jossa on keskellä aurinko, kehän sisällä oleva risti. Naistenristi, sanoi ystävättäreni kuviosta, joka on virolaisen teekannunikin kyljessä. Sellainen piirrettiin kuulemma taikinaan.

Savi oli sen verran kovaa, että minun  käsilläni siitä ei saanut piirroksen vaatimaa laattaa, vaan täytyi käyttää jalkoja. Kun taikinasta oli tullut mieleen leipä, niin polkemisesta tuli mieleen tarina punaisista kengistä. Minulle se oli lapsena kauhistuttavan pelottava tarina turhamaisuuden lopusta, ystävätär näki sen tarinana naistaiteilijan kutsumuksesta. Oli miten oli, tein reikäleivän ja pienen savikengän tallaamaan sitä. Ja myös sen aurinkolaivan viereen, mutta en laatalle.

Juttelin pari ikäiseni naisen kanssa. Toinen oli päättänyt tehdä työnsä yhdessä lätäkössä, jossa savea oli helpompi työstää, mistä aiheeksi itsestään valikoitu kampela ja sitten imettävä emakko - aika hauskoja. Toinen oli muovannut vaikuttavan sota-orvon, vammautuneen lapsen. Taustalla sekä omia lapsuuden kokemuksia että muistumia Balkanin sodista.

Lounaspöydässä - talo tarjosi - satuin samaan pöytään yhden järjestelijöihin kuuluvan henkilön kanssa. Kuulin, että savi on yhdestä niistä kolmesta paikkaa, joista Suomessa saadaan luonnonsavea ammattilaiskäyttöön, jos oikein kuulin niin Kurusta.  Betonipohja kuplahallin alla samoin kuin kaikki muu materiaali kierrätetään.
Mitä tehdään töillemme? Kekkilän tuotteita ensi kesänä käyttävät kierrättävät taidettamme... Savi pellolta tänne, kokemusten hankintaa ja sitten takaisin maahan. Elämän kiertokulku tiivistettynä.

Mutta jos tätä lukee joku helsinkiläinen, niin parempi mennä itse kokemaan, kun tällainen mahdollisuus on järjestetty. Homma jatkuu 3.4. asti, minkä jälkeen yleisö pääsee katsomaan töitä.

JUO VETTÄ TYHJÄÄN VATSAAN

Viikon verran sitten alkoi vatsaa vääntää aina syönnin jälkeen, etenkin aamuisin. Kipu on voimistunut päivä päivältä. Harkitsin jo melkein lääkäriin menoa, vaikka vieroksunkin heitä kovasti.
Muovailemisaamuna heräsin viideltä ja olin huolestunut siitä, miten selviäisin päivästä vatsani kanssa. Koska olin liian aikaista mennä suihkuun tai syödä,  avasin koneen. Yön aikana oli tullut viesti, jonka versaaliotsikko hätkähdytti minut: DRINK WATER ON EMPTY STOMACH. Viesti oli toiselta puolelta maailmaa asuvalta ystävältä, jonka kanssa en ollut puhunut mitään vatsasta tai ylipäätään terveydestä. Hän oli vain juuri silloin  päättänyt lähettää minulle jutun japanilaisesta menetelmästä, joka on nyt muotia maailmalla.
Sen mukaan aamuisin heti herätessä, jo ennen hampaiden pesua, juodaan neljä lasia vettä, minkä jälkeen  huuhdotaan suu, odotetaan 45 minuuttia ennen kuin syödään mitään. Sen jälkeen syödään normaalisti. Sen ja kaikkien muiden päivän ruokailuiden jälkeen jätetään aina kahden tunnin ruuaton jakso.  Auttaa kuulemma monelaiseen vaivaan, mm. vatsavaivoihin...
Tein niin, eikä vatsa muistutellut itsestään.

Suositellaan, terveellistä päivää!

Marita Liulian Choosing my religion - uskontoja jäljittämässä Kiasmassa on upea, vaikuttava  ja jännittävä näyttely!
Se on kokoelma valtavan kauniita valokuvia, huikeita maalauksia, uskontojen pyhiä esineitä ja filmiä. Siellä on itämaisin matoin päällystettyjä tasoja, joilla voi istua lukemassa pyhiä kirjoja. Ja verkko-osuudessa voi lukea vastaukset  "niihin kysymyksiin, joita varten uskonnot ovat olemassa".  Siis multimediaa.

Sen verran taisin saada taolaisuudesta vaikutteita, että kerron tässä Oikean Tien tutustua näyttelyyn.
Kannattaa ensin lukea jo kotona verkossa  eri uskontojen vastaukset yhdeksään kysymykseen. Tunnelmaan voi valmistautua myös lukemalla Tuomari Nurmion Vielä yksi opetus-runon.
Kun sitten astuu sisään Kiasman ylimmän kerroksen saliin, pitää pysähtyä hetkeksi aistimaan tunnelmaa. Heleä Assisi-sarja hehkuu suurista kattoikkunoista, jostain kaikuu seestyneen kaunis itämainen musiikki. Mutta vielä ei jäädä katsomaan näyttelyä, vaan suunnistetaan oikealle. Perimmäisessä huoneessa pyörii filmi, jossa Liulia kertoo itsestään, työstään  ja erityisesti tämän näyttelyn kokoamisesta. Hänen oma tarinansa on erikoinen ja näyttelyn tarina vaikuttava, liian pitkiä kerrottavaksi tässä, mutta niin kiehtovia, että päätin ostaa näyttelyluettelon.

Filmin katsottuaan voi sitten nauttia itse näyttelystä. Niistä valtavan kauniista valokuvista, joissa Liulia poseeraa, huikeista maalauksista - joita teema sai Liulian 20 vuoden tauon jälkeen tekemään.

Liulia arveli sen helppottaneen työtään, ettei itse ole uskovainen, mutta kirjoittaa, ettei silti usko pystyvänsä täydelliseen objektiivisuuteen rinnastaessaan uskontoja, "sillä länsimaisesta näkökulmastani en pääse eroon vaikka haluaisinkin".

Määrittelen itseni agnostikoksi, mutta sama juttu oli pakko panna merkille, kun tutustuin lähemmin yhden ystäväni, sikhin, uskontoon. Minusta hänen uskontonsa on sympaattinen, sen perusarvoja ovat oikeudenmukaisuus ja kaikkien samanvertaisuus, myös naisten ja miesten, mikä on aika harvinainen piirre uskonnoissa. Uskonnossa edes papeilla ei ole määräävää asemaa. Mutta kun nyt luin, että uskontoon kuuluu oppi sielunvaelluksesta, jostakin takaraivon pellelaatikosta ponnahtaa pää pitämään juttua vähän  huuhaana. Todellinen agnostikko olisi aidosti avoimempi.

Sikhien kuvastosta on mukana Gatka, sikhien taistelulaji. Liulia on ottanut käteensä sapelin ja pukeutunut siniseen turbaaniin, kankaan liepeet on kiedottu kasvoille. Tosin sikhiläisyydessä naisten huntupakko on kielletty, mutta turbaani onkin miesten päähine. Gatka-videot ovat maskuliinisinta, mitä kuvitella saattaa, mutta myös sikhinaisia näkee hyppelemässä sapelin kanssa. Ei erityisen rauhanomaista, mutta lähinnä on kysymyksessä perinne.

Näyttelyyn kootuista mietelauseista minuun vetosi eniten Talmudin: Jos et tiedä, minne olet menossa, kaikki tiet vievät sinne.
En ole varma, onko se lohduttava vai ironinen. Se juuri tekee siitä niin jämäkän ja kiinnostavan.

Kun luen liettualaisten, latvialaisten ja islantilaisten reaktioista kriisiin, tulee dejavu -tuntemuksia. Tämä koettiin viitisentoista vuotta sitten, vaikkakin meillä oli vaisummat reaktiot.
Selittämättömiä ihmeitä, kuten äkillistä kollektiivista rikastumista, ei tapahdu. Kuplat puhkeavat. Talous on mystikkaa, psykologiaa, mutta lisäksi vielä jotain muuta. Sosiaalipsykologitkin olisivat kuitenkin sen ymmärtämisessä vahvemalla kuin poliitikot, joita ensiksi tulee mieleen syyttää. Vaikka niiden vääristä päätöksistähän tietysti on kysymys, kun meille annetaan mahdollisuus tehdä tyhmyyksiä. Kuten ottaa vastaan ilmaista rahaa, joka käykin sitten todella kalliiksi.

Omaisuudet ja elintasot jaetaan taas uudelleen; jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen, toiset joutuvat maksajiksi. Darvinilaista menoa näin juhlavuoden kunniaksi.

Osa ihmisistä jää nuolemaan näppejään niin kuin minäkin aikoinani. Toimeentulo on kyllä hyvä asia, mutta kuka oikeasti pitää elintason jahtaamisesta, pakosta pitää yllä julkisivua ja hankkia jatkuvasti uusia tavaroita, niitä mitä naapurillakin? Kun asuu pienemmässä asunnossa, on vähemmän siivottavaa. Sama koskee tavaroita, joita pitäisi huoltaa. Kun ei ole rahaa juhlia ja matkustella jatkuvasti, säästyy ennen pitkää myös erilaiselta pakkoseurustelulta niitä harrastavien ihmisten kanssa. Voi alkaa tehdä juuri sitä, mistä oikeastaan pitikin eniten ja tavata vain mukavia ihmisiä. Ja ilmastonmuutoskin hidastuu.
Tämä taitaa sittenkin olla mahdollisista maailmoista paras.

Välttämättömyydestä tehdään hyve? Se on aika hyödyllinen lahjakkuuden laji. Oikeastaan olen ihanteellinen tapaus laman kaltoin kohtelemaksi tyypiksi. Jännittävää nähdä, millä lailla tämä uusi pystyy eläkeläisen elämää rikastuttamaan.

Sain yhden odottamattoman uudenvuoden tervehdyksen ja siitä aiheen googlata 40 vuoden takaisten ystävien nimellä. Löysin vain yhden - oikeastaan sen tärkeimmän. Ohjauduin hänen Facebook-sivuilleen ja kirjeenvaihto on käynnistymässä.

Tänään hän lähetti minulle linkin, jonka hän oli saanut pojaltaan. Linkki on eräässä blogissa julkistuun Alice Walkerin kirjeeseen, jonka tämä osoitti tänään virkavalaansa vannovalle Barack Obamalle.