Nettitikku oli sunnuntai-iltapäivänä ilmeisesti pyhäputsingissa. Kun arki alkoi, paljastui ettei nopeus ei tunnu juurikaan kummoisemmalta kuin mokkulassa. Maksan siis kahdesta liikkuvasta laajakaistasta saman verran kuin kiinteästä, mutta esimerkiksi videot on katsottava viiden sekunnin paloissa, joissa on kaksi minuuttia odotusaikaa välillä. Tai siis olisi. No, ainakin tikun voi viedä maalle mukanaan.

Viime yönä heräsin pirteänä kello kolmelta ja päätin yrittää katsoa Yle Areenasta Kirjamaan Terijoki-osion. Ja näin! Siitä riemastuneena katsoin vielä kanadalaistuttavan lähettämän YouTube-videon Luukanen-Kildestä, jonka katsominen ei päivällä onnistunut.

Yksi ystävättäreni ryhtyi aikoinaan kirjoittamaan elokuva-arvosteluja, katsoi leffan illalla, kirjoitti yöllä ja meni aamuseitsemältä nukkumaan. Eipä aikaakaan, kun ihmisen vuorokausiaikataulu oli muuttunut. Onkohan tässä ennen pitkää samalla uralla? Ei enää raaskisi ostaa kolmanneksi kiinteää laajakaistaa.
Mutta enää koskaan en osta mitään 24 kk-sopimuksella! Se on jatkossa aina toistaiseksi jatkuva sopimus. Jos sellaisia enää on. Minulle riittää, että on pankin torppari asuntoasioissa, mutta että vielä tietoliikenneasioissa operaattorin torppari!

Totti ja maatiaiskissa

Terijoki-ohjelmassa käytiin muuten Raivolassa, Edith Södergranin ja Totin patsaalla. Minulla on patsaalta tyttären kesällä ottama kuva. Kun saavuimme aukiolle, puista hyppäsi alas kaksi notkeaa, hyvinhoidettua kissaneitoa, jotka lähtivät seuraamaan meitä. Kun yritimme kuvata Totin patsasta, kissat heittäytyivät linssiluteiksi.

Ohjelmassa vilahti myös toisenlainen kissa, takkuisehko, pitkäkarvainen kolli - sukupuoliarvio syntyi silmiin, ei syvemmälle karvoihin katsomalla. Mistä tuli mieleen tieto, jonka kuulin Maatiaisen 20-vuotisjuhlissa Annika Michelsonilta: suomensukuisten kansojen maatiaiskissa on ollut pitkäkarvainen. Meiltä sellainen on melkein hävinnyt, mutta sukukansojen alueella sitä vielä löytyy. Oliskohan ohjelmassa vilahtanut kissa ollut sellainen?

Helsingissäkin on sen verran lunta, että sen saa narahtamaan jalan alla, ja maisema on lumisateen pehmentämä.
Tein pitkän lenkin, kuljin senkin talon edestä, jossa miehen kanssa asuimme, ennen kuin muutama vuosi sitten lähdimme eri suuntiin.
Uusilla asukkailla oli ikkunoissaan vaaleampia verhoja kuin meillä.

Kävelytiellä varmaankin läheisen työmaan koneet  olivat tiivistäneet yöllisen lumen tiiviiksi ja siihen satoi kaiken aikaa uutta päälle. Lensin selälleni ja kajautin vain huivin peittämän takaraivoni maahan.
Joku tuntematon mies oli kai nähnyt komean kaareni matkan takaa, koska vastaan tultuaan sanoi, että tähän aikaan vuodesta pitäisi pitää huppua päässä ja harjoittaa gorillakävelyä. Hän esittikin miten: vähän etukenossa, polvet koukussa ja lyhyitä askelia tepsuttaen.  Sillä lailla ei liukastuisi.
Minä puolestani jaoin hänen kanssaan Stanislaw Jerzy Lecin elämänohjeen: älä kulje tallattuja polkuja, liukastut. Täytyy myös ruveta käyttämään liukuesteitä kengissä.

Työtuolimatka Tadžikistanista Ghanaan

Salomat Tadžikistanista, hedelmäkauppias, jolle lainasin noin vuosi sitten 25 dollaria Kiva-organisaation kautta, on maksanut lainan takaisin. Summa meni nyt edelleen ghanalaiselle Rebeccalle, 32-vuotiaalle neljän lapsen äidille, elintarvikkeita myyvälle tienvarsikauppiaalle. Hänelle kootaan 700 dollarin summaa, jolla hän ostaa tukusta ruokatavaroita. Hänen tavoitteenaan on saada lapsilleen mahdollisimman hyvä koulutus.

Kiva kertoo sekä henkilöstä, hänen maastaan ja siellä Kiva-lainoja hallinnoivasta organisaatiosta ja jopa siitä, ketkä muut ihmiset tuon 25 dollarin summan ovat lainanneet. Syntyy melkein jonkinlainen henkilökohtainen suhde, tuntee olevansa mukana optimistisessa hankkeessa. Vaivatta ja pienellä rahalla.

 Hesarissa Heikkinen kysyi pimeän ajan vaihtoehtoja Thaimaan matkoille ja kirkaslampuille.
Täältä pesee, perussynkeän suomalaisen vinkki:

Matkustetaan julkisilla Paasikiven patsaalle, Sanomatalosta voi kävellä.
Luetaan patsaan jalustan teksti: viisaus alkaa tosiasioitten tunnustamisesta. Mietitään sitä.
Tällä pimeällä niemellä on maailmansivu ollut tällaista. Esi-isät kirjoittivat joskus viikinkiajalla - luultavasti - runonkin päivän päästöstä, kallioon vangitusta auringosta ja sen vapauttamisesta. Siellä se taas on, mutta tulee ennen pitkää ulos.
 
Jos noudattaa ohjetta kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat, niin siinä sitä on kirkaslampun vaihtoehtoa meikäläiselle.

Ei sentään, ei antauduta,

pitäähän sitä jotain yrittää. Tänään kävi ystäväperhe kylässä, syötiin, avattiin viinipullo, poltettiin kynttilää ja suunniteltiin maailmaan edes pieniä parannuksia. Kuukin näytti nousseen, täysikuu, hetken oli oikein kirkas.

Eilen kävelin kirkkaassa auringonpaisteessa Vanhankaupungin koskelle ja katselin, miten kalamiehet lipposivat siikaa. Siian kutu on tulossa kuulemma joskus viikon sisällä, mutta kala asettuu kutupaikoille jo ajoissa. Vantaanjoen siiassa ei ole edes rakkoloisiota.
Eräs nainen innostui lippoamisesta ja kertoivat hänelle, että Virosta saisi edullisesti näitä pitkävartisia lippoja. Nainen kertoi ottaneensa Suur-Saimaan nuottamiehilta siikoja, jotka nämä aikoivat rakkoloision takia heittää pois. Mutta ei sitten kuitenkaan pystynyt syömään pakastamiaan kaloja. Tuttu kalakokki sanoi, että pah, kun panee kunnon suolan, siioista voi talven mittaan tehdä laatikkoa, jossa lihan murumaisuus ei häiritse.

Pieniä asioita, valopilkkuja kuitenkin.

Kesäkoti on nukuteltu talviuneen. Nuoret hedelmäpuut on varustettu tyvisuojuksilla ja verkotettu myyrien ja jänisten varalta, sisällä on tökätty hiirikarkoittimet pistiorasioihin. Hiirillä oli muutama vuosi sitten jatkuvat kotibileet talossa talvisin, mutta kun löysin nämä laitteet, hiiriä ei ole sen jälkeen näkynyt. Tai ainakaan niiden jälkiä: ei pureskeltuja peti- ja muita vaatteita, ei haisevia ruskeita läikkiä patjoilla ja muilla tekstiileillä, ei ruokakätköjä niiden välissä. Joko nämä  hiirille kuulemma vastenmielistä ääntä päästelevät laitteet toimivat tai sitten hiiriyhteisöä on kohdannut jokin muu katastrofi.
Jotakinhan näiden jyrsijöittenkin pitää tietysti henkensä pitimiksi yrittää, mutta mieluummin Not In My Back Yard!

Aamulla kohmeinen nurmikko rasahteli jalan alla ja viimeiset kukat olivat kovia kuin posliiniveistokset. Mutta päivät olivat upeita! Haavat ja koivut paistoivat helakasti, kilpaa auringon kanssa.
Lähdimme sieneen kolmen hengen ja kolmen ämpärin voimalla. Siinä vaiheessa, kun ämpärit olivat lähes täynnä, vasta varsinaiselle suppilovahveropaikalle päädyimmekin! Minulla oli päässäni erikoissuuri neliskulmainen silkkihuivi. Kun sen sitoi ovelasti, siihen sai mahtumaan ämpärillisen sieniä. Tytär otti pipon päästään sieniastiaksi ja harmitteli, ettei käyttänyt rastapipoa.

Perimätiedon siirtämiseksi ei nykymaailmassa enää tarvitse laulaa nelipolvisia trokeita, kun on tekniikkaa. Vävyllä oli mukana GPS-paikannin, jonka muistiin pantiin kaikki hyvät sienipaikat ja dementoitumistaan voi nyt itse jatkaa turvallisin mielin.

Rauhallisia talviunia vain, lintukoto, ensi keväänä tavataan - ja uudella porukalla sitäpaitsi!

Suomen onnellisimpia ihmisiä ovat yli 60-vuotiaat naiset. Ei ilmeisesti kuitenkaan niin paljon yli, että olisivat vanhustenhoitolaitoksissa. Vaan sellaiset kuin minä, jotka vielä joten kuten hallinnoivat itseään. Eilenkin viimeksi tapasin itseni tuntemasta ilmiselvää onnea.
 
Ystävätär perui sienimatkansa tänne, koska tulin myöntäneeksi, että kyllä täällä on aika lailla hirvikärpäisiä. Kun ilma oli kuitenkin mainio, suunnistin yksikseni metsään. Sillä suppilovahverorinteellä, jonne olin ajatellut ystävättären viedä, oli näköjään vielä puolikasvuista tavaraa.  Poimin vain isoimmat pois, mutta kun kerran metsässä olin, päätin tarkistaa muutkin suppilovahveropaikat. Joka paikassa oli jotain, mutta suurin osa oli vasta tulollaan.

Sitten menin katsomaan suon laidassa yhtenä aurinkoisena päivänä näkemääni omituisen heleää ja omituisen aikaisin putkahtanutta suppilovahveroesiintymää. Aurinkoko sai rykelmän  helottamaan melkein oranssisena? Aurinko paistoi siihen nytkin, se näytti edelleen omituisen heleältä ja siinä oli jo paljon suuria yksilöitä. Ystävätär oli sanonut, että oli olemassa myös jokin kosteitten paikkojen lajike, joka oli hyvä ruokasieni. Tämän täytyi olla se!
Ennen kuin tulin kotiin tutkimaan asiaa tarkemmin, poimin vielä litran mustikoita ja ämpärillisen puolukoita, kun niitä oli joka paikassa ja kun ilma niin aurinkoinen ja raikas, ettei malttanut vielä palata. Eikä harsohupparin sisälle ollut päässyt kuin viisi hirvikärpästä.

Kotona avasin sienikirjan, josta löysin heti sienen. Sen nimi oli keltatorvisieni. Kun googlasin nimellä, pääsin selville, että nykynimi oli kosteikkovahvero ja se on kolmen tähden sieni. En laita linkkiä, kun mikään löytämistäni kuvista ei tehnyt oikeutta sienelle. Minusta se näytti tarkemmin tutkittuna  enemmän torvisieneltä kuin vahverolta, mutta kuinka vain. Tuoksukin oli torvisienen.

Kuivasin saaliini. Suppilovahverot kuivuivat harmaiksi ja tuoksuivat ihan hyviltä. Mutta niistä kosteikkovahveroista tuli kermaisenvärisiä ja niiden tuoksu oli taivaallinen,  yhtä kermaisen herkullinen kuin mustien torvisienten. Mutta nämä eivät ilmeisestikään värjäisi kastiketta tai soppaa harmaaksi.
Olin siis löytänyt uuden, sekä maultaan että ulkonäöltään täydellisen sienen! Tunnetta kutsun kyllä onneksi.
 
Näinkö valta ostetaan?
 
Kuntelin juuri Radio Puheen Ykkösaamun  ja prof. Esko Riepulan haastattelun. Jäin miettimään, onko meillä tällaisia professoreja sitten, kun yrityselämän johtoa istuu yliopistojen hallituksissa.

Nyt on paras aika vuodesta!  Ilma on raikas, ei ole enää liian kuumaa. Maisema alkaa hehkua mielivärejäni, viljankeltaista, sänkipellon okraa, pihlajanmarjan ja krassin tulista punaa.

Piha ja metsä ovat täynnä kaikenlaisia luontoäidin tarjoomuksia. Vaikka ymmärränkin, että sienet ja marjat "eivät mätäne metsiimme", vaan niillä on oma tarkoituksensa sukunsa jatkajina, niin ei niitä kaikkia raaski jättää sinne yksipuolisesti vain niihin hommiin.
Kiirettä pitää. Mehumaija kihisee tuolla taustalla sisuksissaan pihlajanmarjoja, huusholli haisee kuivatuilta tateilta ja puolukkaämpäri odottaa käsittelyään.

Ja nyt sitten oikeastaan pitäisi palata kaupunkiin! Kokoukset ja kurssit ja sensellaiset käynnistyvät. Käyn hakemassa hiukan alustavaa citysiedätystä ja kokoustan alkuviikosta pari kertaa kaupungissa. Sitten palaan kiireenvilkkaa tänne maalle tunnustelemaan siedätyksen tuloksia.

Vähän toisella kymmenellä luin romanttisia englantilaisia kertomuksia, joiden haavesilmäisten ja kellohattuisten sankarittarien ympärillä leijui aina laventelin tuoksu.
Minä halusin laventelin! Ja sen tunnelman, jonka tuoksu varmaan toisi tullessaan!

Mutta kukaan ei ollut kuullutkaan laventelista. Lila kukka, voimakkaantuoksuinen? Naapurin anoppi kertoi, että hänellä kyllä oli kotimökkinsä pihassa naapuripitäjässä yksi oikein voimakkaantuoksuinen kukka, jonka nimeä hän ei tiennyt. Lila, oliko se lila! No vähän jotenkin lilahtava. Laventeli, sen täytyi olla laventeli! päätin heti. Ja kun naapurin anoppi seuraavan kerran kävi mökillään, hän toi minulle juurakon.

Siitä kasvoi  aikanaan voimakkaantuoksuinen kukka ja jos oikein yritti, niin voi sen nähdä vähän melkein lilahtavana. Ainakin verhiö oli lilahtava. Sen nimi oli siis laventeli.
Mitään erityistä ei kuitenkaan tapahtunut sen kukkiessa ja jonkun vuoden kuluttua se sai arkisemman nimenkin: rohtosuopayrtti.
Se on elämänmyönteinen kasvi, joka on rynnistänyt  hoidottakin reilussa viidessäkymmenessä vuodessa kasvamaan eri puolilla tonttia. Aurinkoisimmalla paikalla se kukkii juuri nyt, kaartaa talon kaakkoisnurkkaa laajana valk vähän lilahtavana, tuoksuvana röyhelökauluksena.

Maatiainen ry. valitsi rohtosuopayrtin tämän vuoden maatiaiseksi. Viime viikolla Hesari muistutti, että kukan juurakossa on  enemmän saponiinia kuin pesupähkinöissä. Juuria pitäisi kuivata, mutta en taida. Sen sijaan kokeilin toista vinkkiä, pesin käteni yhdellä kukalla. Kalanperkauksen jälkeen haju ei lähde käsistä pelkällä vedellä ja saippualla. Jos oikein yritti, niin voi ajatella, että kädet alkoivat tuoksua kukalta.

Täällä tuoksuu muutenkin mummonmökiltä, sillä tuoksuherne on alkamassa kukkia. Ainoa särö tuoksumaailmassa on leikatun nurmikon tuoksu. Oli pakko ajaa se, kohta ei kone enää olisi pystynyt.
Eihän  mummonmökeillä mitään nurmikoita ajeltu. Niillä ei ollut mitään nurmikoita. Piha oli polkuja rakennukselta toiselle ja niillä piharatamoa, pihasauniota ja pihatatarta, jotka ymmärsivät taipua jalan alla juuri sen korkuiseksi kuin ihmiselle sopi, ilman että uhattiin millään koneilla.

Mustikat heikentäneet näköäni

Hukkasin nimittäin mustikkametsään jo toiset silmälasit. Onneksi vain vanhat halpislukulasit, joita käytän, että näkisin matkan päässä olevat sienet ja marikot. Taloudellisia menetyksiä ei siis tullut, mutta näkö heikkeni.
En usko että sitä korjaamaan riittää se, että syön enemmän mustikoita kerätessäni.
Se taisi muuten olla pimeänäkö, jota 2. maailmansodan englantilaiset lentäjät yrittävät parantaa mustikoita syöden.
Mustikanpoiminta pimeässä voisi siis helpottua  - mutta niin epätoivoista toimintaa en aio yrittää.

Mustikkametsä on marjanpoimintaympäristöistä meditatiivisin. Valoisa, muttei paisteinen. Ei ryteikköjä eikä onkaloita, joihin saapas ennalta varoittamatta hulahtaa. Voi olla polvillaan varvikossa tai pehmeässä sammalikossa ja aistia irtovan marjan hivelevää pyöreyttä sormillaan. Sillä mustikkahan tietysti poimitaan käsin, rauhallisesti.
Toisaalta meditatiivinen ympäristö saa ihmisen suvaitsevaiseksi myös niitä hätäisiä ja ahneita kohtaan, joiden pitää riipiä marjat poimurilla.
 
Mustikkaa on täällä Kanta-Hämeessä niin ettei miesmuistiin! Olen meditoinut pakkaseen jo parisenkymmentä litraa ja tehnyt muutaman piirakankin.
Kuulun siihen koulukuntaan, että ainakin ensimmäinen piirakka pitää tehdä pullataikinapohjaan.

Tytär ja vävy piipahtivat, ja kun vävy oli lomansa alkajaisiksi tehnyt murotaikinapohjaisen mustikkapiirakan, päätin pysyä samalla linjalla, mutta kehitellä jotain lisää. Aloitin murotaikinapohjasta - margariinia, sokeria, vehnäjauhoja, nesteeksi omenamehua sen verran vähän, että leivinpulveri toimi eikä tarvinnut laittaa soodaa. Päälle laitoin tavalliseen tapaan tuoreita mustikoita ja sokeria ja paistoin rengasvuoassa.  Mutta juju seuraa nyt:
jäähdytin piirakan, kaadoin päälle kerroksen tuoreita mustikoita, pistin vuoan hetkeksi pakastimeen. Keitin hyytelösokerista paketin ohjeen mukaisen kuorrutteen, otin vuoan pakkasesta ja kaadoin kuorrutteen päälle. Tuli oikein raikkaanmakuinen ja juhlavannäköinen piirakka!
Itse asiassa tuota marja-hyytelösokerikuorrutusta laitan nykyisin melkein joka paikkaan, juustokakkuun, rahkapiirakan päälle tai ihan sinälläänkin piirakkapohjalle.

Vadelmatkin kypsyvät ja panin liköörituotannon alulle.
Tämä resepti on kulkenut sukupolvelta toiselle bulgarialaisessa perheessä. Aurinkoisena päivänä kirkas lasipullo kerätään täyteen oikein kypsiä vadelmia. Päälle kaadetaan viinaa niin paljon kuin pulloon mahtuu.  Alkon myymistä tuotteista Koskenkorva on parasta. Se on kuulemma viinoista sivumauttomin, näin minulle neuvoi aikoinaan Alkon myyjä. Pulloa pidetään neljä viikkoa mahdollisimman aurinkoisessa paikassa. Sen jälkeen neste suodatetaan talteen. Vedestä ja sokerista keitetään siirappi ja joukkoon pannaan kiehumaan vaniljatanko. Pullosta siilattu neste yhdistetään jäähdytettyyn siirappiin ja seisotetaan edelleen viikon verran, että maut tasaantuvat.  Nautitaan vain pieniä lasillisia erityisissä tilaisuuksissa.
Että mitäkö tehdään viinassa lionneille marjoille? Käytetään mielikuvitusta.

Ja kun sienikammoinen sisarkin hävisi mökiltä, niin huomenna on listalla kastike ensimmäisistä kantarelleista. Kiitosta vaan kaikesta, metsänemäntä!

Suomalaisugrilaisten - ehkä muidenkin - kansojen muinaisuskoissa kerrotaan sielulinnuista; sieluista jotka tulevat tuonpuoleisesta tapaamaan läheisiään linnun hahmossa.
Mutta onko sieluperhosia - meille perhosten ystäville?

Yhtenä päivänä pihassa alkoi pyöriä jokin sinisiipi. Yritin lähestyä sitä kännykkäkameralla, jos vaikka kuvasta pystyisin tarkemmin määrittämään lajin. Mutta aina kun toin kännykän tarpeeksi lähelle, se lehahti lentoon. Seuraavana päivänä se oli taas siinä ja tuskin olin saanut kännykän kaivetuksi taskusta, kun se lehahti jalalleni ja pysyi siinä pitkään. Siivet supussa kylläkin, joten määritystä ei minun taidoillani pystynyt tekemään.

Mustikkametsässä ympärilläni alkoi pyöriä metsänokiperhonen. Niin kaunis ja kirkasvärinen - rupesin juttelemaan sille lempeästi. Ennen pitkää se lehahti vasemmalle kämmenselälleni. Ensin poimin marjoja vain oikealla kädellä, mutta sitten rupesin nostelemaan varpuja myös vasemmalla, eikä se häiriintynyt. Metsänokiperhosten pitäisi muuten olla harvinaisia näin parittomina vuosina.

Olen viehättynyt erityisesti lentävistä eläimistä, perhosista ja linnuista. Ne hallitsevat elementtiä, jota itse en mitenkään voi oppia hallitsemaan muuten paitsi käyttämällä insinöörien tekemiä laitteita.

Luen parhaillani Timo Airaksisen Hulluuden houkutusta - edellä olevasta voi ehkä päätellä otsikon houkutuksen minulle.
Ja totta, tunsin metsässä oloni oikein onnelliseksi luettuani teorian elämän painosta ja keveydestä ja siitä, miten onnettomuus syntyy pyrkimyksestä keskitien kohtuuteen. Liian pitkä juttu selitettäväksi, suosittelen kirjaa. Kirjahan on viimeinen osa Airaksisen onnellisuustrilogiaa.

Kaivoin aikoinani suvun torpan pihalta tummanpunaisen varjoliljan sipulin ja sillä näytti olevan kyljessään toinenkin alku.
Olen varjellut kasvia kuin silmäterääni, ja kasvusto kukki viime vuonna komeampana kuin koskaan. Tänä vuonna poikasia oli niin  paljon, että siirtelin niitä jo toiseenkin paikkaan. Ja viitisentoista komeaa kukkavartta - kuvittelin jo, kuinka paljon siementä saisin niistä tänä vuonna!

Mutta kauhistus, kun eilen jouduin  kastelemaan kuivuuden vaivaamaa penkkiä, näin että liljojen lehdet olivat ruskistumassa  alhaalta päin ja kukkavarret kuihtumassa. Varmaan kuivuutta, ajattelin ja kastelin liljatkin varmuuden vuoksi, mutta päätin myös ruveta googlailemaan.
Löysin diagnoosin, joka varmistui, kun kaivoin yhden sipulin ylös: liljojen harmaahome, ei liljaripsiäinen, joka aiheuttaa myös samannäköistä vahinkoa. Mitään hometta tai harmaata ei näy - liljojen harmaahomeen oireisiin ne eivät kuulu. Sipulissa näytti vain olevan mätimisen oiretta.

Itusilmullisissa ruskoliljoissa, keisarinkruunuissa, vanhan itäsuomalaisen talon pihalta alun perin tuoduissa, on myös käynyt jokin kato. Liljakukot sain mielestäni hävitetyksi jo muutama vuosi sitten,  joten liljojen harmaahometta kai niilläkin. Etenkin kun samassa penkissä tiikerililjat näyttävät lisääntyvän - joku kertoi netissä, että ne säilyvät jostain syystä taudilta.
Kehottivat poistamaan kaikki ruskeat lehdet, ryhdynkin heti hommiin, koska huomenna häviän viikoksi Helsingin ja Tallinnan suuntiin.
Nämä vuosikymmeniä sinnitelleet maatiaiset on saatava säilymään!

Taas kerran onnittelen itseäni tästä netistä!

Näin kun lupiinit ovat tulossa kukkaan, olen mietiskellyt kysymystä laajemminkin. Mikä on vieraslajin kriteeri. Meneekö jossain ajallinen raja?
Onko kuusi, tämä suomalaisen selluteollisuuden pitkäkuitunen herkku, vieraslaji? Se tuli mannerjään vetäydyttyä vasta koivun ja männyn perässä.
Tai pysytelläkseni edelleen kasveissa, näissä harmittomammissa luomakunnan edustajissa:  entä muinaistulokkaat, joita rautakauden ihminen kuljetti mukanaan? Nimikin jo sanoo, että ovat muualta tulleita vieraslajeja. Pölkkyruoho, hullukaali, tummatulitukka, huopakeltano, jänönapila - pitäisikö parturoida pois?

Ainakin ratakrassi, tämä liikenneväyläkasvi, on maahanmuuttaja.
Sitä ajattelin esittää, kun Helsinki jokunen vuosi sitten haki tunnuskasvia ja tunnuseläintä - en silloin tiennyt, että ratakrassikin oli tullut Turkuun ennen Helsinkiä. Jäi lähettämättä kortti, johon olin kirjoittanut:
Tunnuseläin: homo economicus, vaikuttanut seudun luontoon enemmän kuin mikään muu laji.
Tunnuskasvi: ratakrassi, viestii Helsingistä paikkana, jonne kaikki tiet vievät ja tuovat.
Vieraslaji Helsinginniemellähän kyllä on tuo ensimmäinenkin, muualta tuotu. Ulvilasta ja kauempaakin.

Miten vieraskasvien ja erilaisten eläinkunnan edustajien tuloa ja leviämistä olisi siis säänneltävä? Vai annetaanko kaikkien kukkien kukkia niin kuin aina ennenkin on tapahtunut?

Mietiskelee yksi, joka noudattaa eräänlaista keskitietä: pihallaan kukittaa pääasiassa maatiaisia, vaalii perinteisiä rikkakasveja kuten jauhosavikkaa kasvimaallaan, mutta monien eläinkunnan edustajien suhteen on avaramielisempi.

Pienet inisevät herätyskellot ovat saapuneet. Hyttysverkot ja hyttysverhot eivät niiden vapautta suitsi.
Mutta pitää olla positiivinen: alkukesän aamut ovat niin ihania. Moniääninen liverrys kaikuu, siis kirjaimellisesti kaikuu rantaviidassa ja se kuuluu, kun liikenne ei vielä paahda täysillä.
Tuomien jälkeen sireenien ja omenapuiden tuoksua, valkonarssissien jälkeen kielon.
Kaikki on kauneimmillaan viistossa valossa, aamun tai illan. Tuomien ja kirsikoiden terälehtiä näkyy satavan vastavaloon.

Tulee jo ajatelleeksi, miten tätä taas kohta kaipaa koko pitkän talven.

Anteeksi hätäisyyteni, yleensähän tällä ajatuksella aletaan uhata vasta juhannuksesta.

Naapuri jo huomautteli, että tuomilahna kutee. Ja nähtyäni Demetriuksen lahnakuvat oli pakko ryhtyä toimiin. Pappa-vainaan ja isä-vainaakaan ei tarvitse pyöriä haudassa, kun jälkikasvu makuuttaa verkkoja vajassa parhaaseen lahnankutuaikaan.

Pappa oli varsinainen kalamies, teki itse kaikki pyydyksetkin. Kutoi kävyllä kalastajalangasta mm. erikokoisia rysiä, joita vajassa on edelleen. Tässä rysäaita ja pienin rysä, kaaret kai katajaa ja painot säkkikankaaseen ommeltuja kiviä. Nämä olivat viime vuonna järvessä lähinnä historiallisista ja ulkoilutussyistä. Katiskanmerkillä, mutta ilman menestystä.

Olen puolisentoista viikkoa yksin, joten veneen vesillelasku ja verkkojen lasku vaati tiettyjä ponnisteluja. Mutta länsituulella lasku onnistui selän suunnalta rantaan.
Aamulla verkoissa oli yksi lahna, sellaista yhden hengen kokoa - tuomilahnahan on oikeasti lahnan kakkoskokoa, pienen kirsilahnan jälkeen; sen jälkeen tulevat papan mukaan vielä isommat lehtilahna ja helelmälahna(=hedelmä-).

Isä savusti lahnat, papan erikoinen oli saunanpadan alla halstrattu lahna. Tietysti lahnaa myös suolattiin ja tehtiin laatikkoa. Paperissa padanaluspesässä kypsytetty lahnakin on mainio. Mutta saksalaisten sinistettyä karppia mukaillen kypsensin lahnan  korkealaitaisessa pannussa. Kalat ovat sukua ja jotain samaa on maussakin.
Karppi on Berliinin korkeudella joulukala täytettynä. Kysyin yhdeltä asiantuntijalta, millä se täytetään. - Esimerkiksi jauhelihalla, hän sanoi. Ruokahalu ei kyllä herännyt. 

Vielä ihastuneempi olin verkkoon jääneestä kyrmyniska-ahvenesta. En punninnut sitä ennen perkausta, mutta silmämäärällä sanoisin: vähintään 400 g. Ahven taitaa olla mielikalani. Sen fileerasin ja vein fileerausjätteet paikalle, jossa yhtenä päivänä pyörähti kärppä.

Naapuri oli tarjoutunut avuksi veneen vesillelaskuun, mutta en kehdannut vaivata häntä, sillä hän isännöi juuri eilen pöllömiehiä, joita kävi tutkimassa pihalta löytynyttä helmipöllön pesää ja rengastamassa poikasia.
Pöllömiehet kertoivat, että pesissä on tänä keväänä ollut hautomatta jääneitä munia. Jonkin salaperäisen ja varmaan rationaalisen seurausketjun osana sellainen on yleensä ennakoinut myyräkannan romahdusta. Tervehditään ilolla. Ja juuri huolestuneena kärpän ruokapöydästä kävinkin jättämässä kalanperkeet - tosin tietämättä, söisikö kärppä sellaista. Jollekulle ne varmaan kuitenkin kelpaavat.

Vaaka-asennosta olen seurannut, miten järvinäkymä hiljalleen peittyi, kun tuomet saivat lehdet; nyt kukkatertut ovat avautumassa. Tervalepät pitävät edelleen silmunsa nyrkissä.
Säälittelin ennen aina sitä, miten työikäisiltä vietiin tämä vuoden hienoin aika. Istuimme työpaikoilla keinovaloissa päivät pitkät, pahimmassa tapauksessa vielä ison osan iltaakin. Säälittelen vieläkin, vaikka en enää omasta puolestani. Ja vaikka se ei juuri nyt ole polttavin työelämän ongelma. Nytkään.

Yhden asuntoni vieressä oli palsamipoppeli, joka levitti lehtiessään ihanaa tuoksua. Helvi Hämäläinen kirjoitti, että se oli hänelle hautausmaan tuoksu. Minulle taas kevään.

Viimeisen työpaikan lähellä kasvoi mustapoppeleita, populus nigroja. Niiden silmut olivat melkein pikkulinnun kokoisia ja lehahtivat lehdiksi muutamassa päivässä.
Sitten kerrottiin, että puut tullaan kaataman eduskunnan lisärakennuksen alta. Syntyi kansanliike asiaa vastustamaan, Ragni Malmstén taisi olla näkyvin hahmo siinä. Minunkin mielestäni olisivat voineet jättää muutaman puun edes kadun laitaan. Sanoin työpaikalla, että johonkin kadunlaidan puista kahliutuisin kettingeillä myös minä. Banderollia varten kehittelin jo tekstinkin: VOX POPULI.

Aikaa kului, olin melkein ehtinyt jo unohtaa jutun, kun yhtenä  alkukevään iltana töistä lähtiessäni kaikki poppelit makasivat pitkällään - ja minä olin istunut pahaa-aavistamatta toimistolla näkymättömissä kettingeissä tietokoneruudun edessä.
Kysyin seuraavana aamuna puita karsivilta puisto-osaston miehiltä, saisinko ottaa oksia. Sain ja pistin ne vaasiin. Silmut avautuivat ja oksat kehittivät myös pitkät juuret. Istutin oksat tänne maalle, mutta seuraavaa talvea ne eivät kestäneet.
Luin myöhemmin, että Helsingissä mustapoppelit ovat esiintymisalueensa pohjoisrajoilla. Olikohan se jutussa siitä poppelitutkijasta, joka oli luetteloinut kirjaan Helsingin kaikki 12748 poppelia?

Pikkuparlamentin sisustuksessa poppelivainaita on kuulemma käytetty panelointiin.

"Paikka hävittää ajan." Nadjan huoneessa Markku Envallin Jäät lähtevät-romaanista kuultu sitaatti oli melkein kuin omasta suusta.
Kävin sillä ainoalla paikalla, johon minulla on elinikäinen suhde, entisellä mäkituvalla Kanta-Hämeessä, maisemissa jossa suku on tänä vuonna tullut asuneeksi kaksisataa vuotta.
Mutta aivan kokonaan paikkakaan ei hävitä aikaa. Maan muodot ovat samat, mutta on tullut uusi tie haavoittamaan maisemaa, lapsuuden ihmiset ovat poissa, monet rakennuksetkin. Itse olen tíetysti melkein sama:-).

Näin kerran unta, jossa seisoin taidemuseossa. Katselin tummasävyistä maalausta, jossa oli kumpuja ja karkeaa heinää, joka kuutamossa näytti siniseltä.
- Suomenlinnasta, 1400-luvun mestarin työ, sanoi joku. Yhtäkkiä näin, miten heinät heiluivat tuulessa ja tajusin, että olin ajan ja paikan risteyksessä. Uneen liittyi vielä hyytävä tieto siitä, että jään viidensadan vuoden taa, jos en pysty peittämään sitä, että näen ruohojen heiluvan.

Mökillä myyrät olivat olleet liikenteessä.  Kaksi varsinaista silmäterääni, maatiasluumu ja lahjapäärynä oli jyrsitty hengiltä. Olin osannut varustautua vain jäniksiin ja verkottanut puut.  Luumussa ei ollut tyvensuojusta, päärynässä oli, mutta kun spiraalien välistä näkyi sentti-pari kuorta, se spiraali oli jyrsitty kuorettomaksi. Ei taida haavanhoitoaine auttaa, mutta yritin kuitenkín.
Ei ole ilmeisesti tuohesta  myyrienkään suu, kun vain parhaimmat puut kelpasivat.
Minulla on kaksi uutta maatiaisluumun versoa, tosin vasta metrin mittaista. Ehkä jompikumpi niistä säästyy ja joku syö joskus niiden hedelmiä.

Envallin kirjassa puhutaan luopumisesta. Itsestäkin on alkanut tuntua siltä, että aina kun luopuu jostakin, tajuaa että oikeastaan se on ollutkin taakka ja meno tuntuu kevyemmältä.
Vähän samaa sukua on aforistinen lause "heikkoudet ovat salaisia voimia". Kaikki onkin loppujen lopuksi päinvastoin kuin on luullut. Jännittävää, mitä mahdollisuuksia on edessä!
Täytyypä muuten käydä hakemassa kirja kirjastosta, näyttää olevan  hyllyssäkin.

Tein retken menneisiin aikoihin. Maatiainen vei jäseniään katsomaan Ilmari Majurin kyyttöjä.  Perinteisessä parsinavetassa elelee kymmenkunta valkoisen- ja ruskeankirjavaa lehmää, sonnia ja vasikkaa, Nenosen karjaa Kiteeltä. Alkuperäisrodun harvinaisia edustajia, esi-isien kumppaneita jo 4000 vuoden takaa. Aidan takana hörähteli suomenhevonen ja pihalla tepasteli kaksi maatiaiskukkoa ja joukko erivärisiä maatiaiskanoja. Vähän kuin lapsuuden kesinä pienessä maalaiskylässä.

Itse asiassa vähintään yhtä uhanalaista lajia edustaa isäntä itse, ihminen joka on omistautunut munaskuitaan myöten näiden alkuperäislajien säilyttämiseen. Kalliseen harrastukseen niin kuin hän itse sanoo - kyytöt eivät tuota mitään. Ratkaisulla on ilmeisesti pitkät juuret, jo 7-vuotiaana poika pinosi naapurin puita, että voisi saada rahat kukon ostoon.
Nykyisen navetan sekä asuntonsa, toissavuosisadalta peräisin olevan asuinrakennuksen hän on kunnostanut epätoivoiselta kuulostaneessa aikataulussa, lähes olemattomilla tuloilla, mutta kekseliäästi ja vanhaa säilyttäen, kuorien hirret, lattialaudat ja peiliovet näkyviin. Remontointi tuli tutuksi jo aikaisemmissakin asumuksissa eri puolilla Suomea, sillä lehmälauman kanssa kotia on joutunut haeskelemaan useaan otteeseen eikä koskaan ole löytynyt ihan valmista.

Ilmari Majuri on tyytyväinen nykyiseen paikkaan Espoossa, rinnetontilla aivan maantien tuntumassa. Niin kuin hän sanoo, lehmien kanssa eläminen on helpompaa pääkaupunkiseudulla, jossa on toimivat liikenneyhteydet ja palvelut. Ja ystävät, sillä verkostoa tarvitaan.

Parhaillaan hän kylläkin sinnittelee kantoveden varassa - kantaa naapurista veden paitsi itselleen myös janoiselle eläinlaumalleen, kun kaivon putkien korjaus vaatii roudan sulamista. Mutta kaikesta päätellen elämä eläinten kanssa on hänelle jonkinlainen syvältä tullut atavistinen valinta, jolle ei vaihtoehtoa ole; onnen edellytys. Onneksi  myös kyytöille ja kaikille, jotka haluavat tietää jotain ajoista ennen omaamme.

Espoolaiset koiranulkoiluttajat eivät oikein käsitä tuollaista vanhanajan karjantilan elämäntapaa ja maatalousbyrokratiaakin se hämmentää, kuten voi päätellä jutusta, jonka Ilmari Majuri oli kirjoittanut viimeiseen Voima-lehteen.

Minulla oli vähän kiire, mutta tämän savanniruohikossa vaeltavan kissapedon kuva gallerian ikkunassa pysäytti. Leena Luostarisen tai Henri Rousseaun kissapedot tulivat mieleen. Ikkunassa mainostettiin korttisarjaa muinaiskasveista.  Olen hurahtanut esihistoriaan ja kasveihin; muinaiskasveissa ne kohtaavat. Vilkaisin kelloa: muutama minuutti aikaa, ja kävelin sisään galleriaan.
Ostin korttipakkauksen - kukkakorteille, etenkin näin upeille, on aina käyttöä. Jos raaskin lähettää niitä - no, ehkä ihan lähimmille. Ikävä kyllä en ehtinyt alas näyttelyyn, jonka teemana olivat eläimet, näin vain kissapedon.
Tekijät olivat Piikkiön Niemenkulman ala-asteelta - ei vain muutama lahjakas, vaan monta! Kyselin galleristilta, onko paikkakunnalla jokin erikoisen tasokas kuvataidekoulu. Ei, kysymyksessä on aivan tavallinen peruskoulun ala-aste.
Ei se ihan tavallinen voi olla, päättelin ja googlasin.

Niemenkulman koulu sijaitsee Piikkiössä, joka yhdistettiin Kaarinaan vuoden alussa. Eivät kai ne ole lakkauttaneet koulua - oliko tämän jonkinlainen joutsenlaulu! Ei, koulu löytyi. Se on kuvataidepainotteinen ja haluaa edistää kädentaitoja. Kaksikerroksinen puurakennus, 62 oppilasta, pienet luokkakoot. Jokin vuosi sitten amerikkalainen kuvataiteilija oli vetänyt koulussa projektia, myös Taideakatemian opiskelijat olivat olleet asialla koulussa. Muinaiskasvit-projektiin oli haettu ja saatu sponsorirahaa. Näyttelyyn oli hankittu materiaalia tutkijan opastuksella ötökkasafarilla.
Koulussa täytyy olla erityisen aktiivinen vanhempaintoimikunta ja opettajat! Mutta näin siis voidaan siis toimia pienessä kyläkoulussa, jos harrastusta on. Tosin Piikkiön vuoden 2008 talousarviosta löytyi sivistystoimesta maininta: Taiteen perusopetuksen tavoitteet ja määrärahat on poistettu.

Tämä kuukaudentakainen juttu tuli mieleen tänään, kun kuulin uutisissa, miten kunnissa suurennetaan luokkakokoja - mm. pienten koulujen lakkautusten seurauksena - huolimatta valtion niille toimittamista rahoista luokkakokojen pienentämiseen. Rahoja ei korvamerkitty. Mutta kun asialla googlaa, käy ilmi, että valtion suurieleisesti jakamat rahat merkitsevät 26 euroa oppilasta kohden vuodessa. 

"Mitä aikaa on tämä, jolloin puhe puista on melkein rikos, koska siinä vaietaan niin monista rikoksista", kirjoitti Brecht.  Ajattelin tehdä tämän rikoksen nautittuani joka-aamuisen uutisannokseni. Ihan mielialaa kohentaakseni.
Toisaalta - oli siellä iloisia yllätyksiäkin. Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla puhutaan perusturvalla ja työmarkkinatuella elävien puolesta, kun Sata-komitea näyttää sen joukon ehdotuksissaan unohtaneen. Kela-maksuistakin, joilla tukia on rahoitettu,  luovutaan -  mutta Timo Kalli kuuluu vaativan sen vastapainoksi progressiota pääomatulojen verotukseen. Yllättäviä tahoja - eikä niitä varmaan voi noin vain sivuuttaa. 

Ensimmäisiä puumuistojani on tämä: isä, lippalakki päässä, ruosteenruskeassa haljasnahkapusakassa nakuttelee suuresta kävystä minulle pähkinöitä. Syön ne sitä mukaa, kun hän irrottaa ne siemenkalvoista. Luulen muistavani maunkin: aika lailla sama kuin pinjansiementen. Puu on nimittäin siperiansembra. Asuimme isän työn vuoksi jonkin aikaa pienellä itäsuomalaisella paikkakunnalla talossa, jonka nurkalla kasvoi iso, pitkäneulaksinen puu. Äiti kertoi, että tuulisina öinä paikkakuntalaisia hiippaili nurkilla käpyjen toivossa.

Siperiansembraa muuten tuotiin Suomeen 1860-luvun nälkävuosien jälkeen ravintokasviksi - Siperiassa sillä oli ollut sitä merkitystä. Koristekasvina se meillä kuitenkin levisi.

Tytär meni pari vuotta sitten naimisiin ja nuoret järjestivät pienimuotoiset häät lähipiirilleen. Lahjatoivomuksena oli puu. Ei hedelmäpuu, ne he hankkivat oman makunsa mukaan, vaan jokin muu. Täytyy kertoa, että nuorilla on iso, osin luonnontilainen tontti. Lahjoiksi tuli hämäläisten vanhaa aatelispuuta kynäjalavaa, lehmusta, tammea. Mietin hetken palsamipoppelia, jonka tuoksu kohottaa aina sadepäivien mielialaa. Mutta päädyin sitten siperiansembraan, kun sillä oli sukuperinteitäkin.

Puutarhalla oli kauniita makedonianmäntyjä ja pari sembra-nimistä puuta. Muuten hyvännäköisiä, mutta neulaset näyttivät alkaneen ruskettua tyvestään. Kysyin henkilökunnalta asiasta. Sanoivat, että  varmaan kuivahtaneet, virkistyvät kun saavat vettä. Olivatko ne juuri siperiansembroja, sitä he eivät osanneet sanoa. Sembroja on nimittäin useampia, mutta se siemenpuu on nimenomaan siperiansembra. Tarhan omistajakaan ei osannut sanoa, antoi minulle vain ison puutarhakirjan luettavaksi. Luin miten monenlaisia sembroja oikein oli ja päätin mennä kotiin opiskelemaan lisää. Siellä asia selvisikin: siperiansembran tunnistaa uusien neulasten tyvessä olevasta ruskeasta kalvosta.

Nuoret saivat siis kumpikin sembransa. Ehkä he voivata aikanaan nakutella pähkinöitä lapsenlapsilleen - käpyjä puu alkaa nimittäin tehdä vasta 25-30-vuotiaana. Jos kävyt linnuilta varjeltuvat - pähkinänakkelin puikkelehtimista pihapuiden rungoissa nuoret ovat voineet seurailla jo nyt - vaikka se sembransiemensyöppö lintu on kyllä pähkinähakki.
Kun nyt myyrät vielä pysyisivät etäällä. Mutta onhan talossa kaksi kissaa.